Jerry Lee Lewis: Last Man Standing

Artist First

Vaikka Robert Plantia kritisoitiin rytmisen ajoituksen puutteesta, niin edes hän ei olisi voinut laulaa Zeppelinin kappaletta Rock n Roll yhtä huonosti kuin Jerry Lee Lewis. Aivan kuin hänen kasvolihaksensa olisivat puudutettu ja hän yrittää ravistella niitä eloon. Lewis mumeltaa jotain aivan käsittämätöntä, jonka juuri ja juuri pystyy tunnistamaan laulamiseksi. Kyseessä on siis tämän hetkisen aikuismusiikin ehdoton kerma kunnioittamassa tuota 50 –luvun rockin mestaria. Mukana ovat sellaiset huippunimet kuin Eric Clapton, Neil Young, John Fogerty, Bruce Springsteen, Rod Stewart, B.B. King, Don Henley, Ringo Starr, Willie Nelson ja muutama Rollari. Kaarti on aika ehdoton, mutta lopputulos ei.

Noin parinkymmenen kappaleen joukkoon mahtuu paljon kuraa, mutta myös muutama kuunneltavakin kappale. Kangertelevan alun jälkeen ja usean ohilyönnin jälkeen kokonaisuudesta voi irrottaa muutaman hyvänkin kappaleen esim. You Don´t Have To Go, vaikka laiska biitti kuulostaakin siltä että rumpali on pyörtymässä. Myös Robbie Robertsonin komppaama Twilight toimii omassa lajissaan.

Suurin plussa levylle tulee kappalevalinnoista. Vaikka sovitukset tai esitykset olisivatkin menneet pieleen, ovat kappaleet osuvia. Suurin osa on vierailevien artistien kappaleita jotka ovat aikanaan tavalla tai toisella saaneet innoituksensa Lewiksen musiikista. Kappaleet kuten Springsteenin Pink Cadillac, Fogertyn Travelin´ Band ja Rollareiden Honky Tonk Woman nojaavat selkeästi Lewisin edustamaan vanhaan koulukuntaan. Hienoa että Lewis myös tunnustaa tämän. Artistien esittämät cover –versiot Lewisin omista kappaleista olisi ollut paljon tylsempi idea.

Last Man Standingissä tylsää on kokonaisuus. Levy ja levyn nimi ovat melkeinpä kuvauksia miehen huojumisesta ennen kuin hän lopullisesti kaatuu. Levy on ylituotettu, täyteen ahdettu ja tämä yhteistyömammutti tulee todennäköisesti vajoamaan samaan suohon Sam Mooren uusimman kanssa.