Verde: Legenda

MIR, Zum Teufel, Ruma Puulaaki

Nokialaisen Mika Rintalan yhden miehen kokeellisen elektron yhtye Verde jatkaa työtään suomalaisen ug:n syvissä aalloissa. Vaikka Legenda edustaa omalla sarallaan mielenkiintoisinta tarjontaa, ei levy tule koskaan olemaan kuin kuriositeetti valtavirran musiikin ystävälle, hämärä pisara valtavassa meressä. Eikä Rintala varmastikaan mitään massojen suosiota tavoittelekaan, kunhan nyt toteuttaa itseään omalla ainutlaatuisella tavallaan. Siitä sitten kuulija joko pitää tai sitten ei. Sen pituinen se. Paitsi että entäs jos ei osaa tai halua päättää?

Nimesin Verden soolo-projektiksi, mutta toki Legendallakin soittaa useampi kohtalaisen nimekäs muusikko, kuten Jyrki Laiho, Yrjänä Sauros ja Mika Rättö. Silti ihan yhtä hyvin Verde saattaisi olla vain yhden soittajan käsialaa, sillä muiden taitajien käsiala tuntuisi vain vahvistavan Verden omaleimaisuutta. Millainen se sitten on? No, aika junnaavaahan tuntuisi Verden äänimatkailu olevan. Vauhti vaihtelee hypnoottisen kiivaasta pyörteilystä rauhallisempaan leijailuun, kaoottisista risteyskohdista avarampiin suoriin valtateihin. Myös tummuus tuntuu junnaavuuden ohella olevan avainasioita, hirveän iloista tai valoisaa musiikki ei missään vaiheessa ole. Biisin pituuksien vaihdellessa reilusta viidestä minuutista yhteentoista ja puoleen, ei yksittäisten kappaleiden erotteleminen kokonaisuudesta ole helppoa eikä myöskään kovin olennaista. Selviä biisirajoja ei ole, vaan matka jatkuu pienistä hiljaisuuksista huolimatta. Päätösraita Einweggleichrichterröhre alkaa sen verran hissuksiin, että pitää käydä oikein tarkistamassa että loppuiko se levy jo? Ei, vaan sitarilla sun muilla instrumenteilla jumitetaan vain aluksi melkoisen tyynesti. Pienet kaoottiset purkaukset ovat vain mausteita jumituksen hypnoottisessa kierrossa.

Levyn arvioiminen on sen läpikäymistä huomattavasti haastavampi tekijä. Muun muassa suomalaisen 60- ja 70-lukuisen elektronisien ug-kokeilujen, krautrockin, Pink Floydin ja Miles Davisin suuntaan saatteensa mukaan kurkottava Legenda on omassa sarjassaan hienosti toteutettu äänite, mutta valtavia järistyksiä se ei saa aikaan. En tiedä onko sellainen edes tavoitteena? Ainakin yllätyksellisyys, melodisuus, räiskähtely ja rullaus kannattaa unohtaa kun tähän levyyn sukeltaa. Sukeltaminen onkin avainsana, sillä jos jumitukseen ei pääse sisälle, alkaa Legenda lähinnä haukotuttamaan. Mielestäni levyltä loppujen lopuksi uupuu sellainen viettelevyys, joka tekisi sukeltamisesta huomaamattoman helppoa.

Ymmärrän miksi joku pitää tästä levystä, mutta käsitän myös hyvin miksi joku toinen ei. Oma mielipiteeni leijailee varmaan ikuisesti jossain näiden puolivälissä.