Vibrakööri: Pidemmän kaavan mukaan

Samsara Records

Nuorisomusiikin yksi funktio on kuulijoiden – tai pitäisikö sanoa kuulijoiden vanhempien – ärsyttäminen. Räkäistä kätkätystä kavahdettiin kolmekymmentä vuotta sitten sen verran, että hakaneulapunkkaribändi Sex Pistolsin pääsy Suomeen evättiin. Sittemmin pahennusta ja ärtymystä ovat herättäneet niin hevimetalli kuin hip hopkin. Ja hyvä että on herättänyt; se kertoo vain siitä, että tarttumapintaa löytyy. Itseäni sen sijaan ärsyttää aikuismusiikki: puhtoinen soundimaailma, latteat ratkaisut ja yllätyksettömyys. Vibrakööri on aikuismusiikkia.

Ensialkuun faktaa: Vibrakööri on 14 vuotta toiminut juurimusiikkia suomirokkiinsa sekoittava pop-yhtye. Rockista, bluesista, jazzista, zydecosta, skasta ja reggaesta ammentava yhtye on juuri julkaissut uuden pitkäsoiton nimeltä Pidemmän kaavan mukaan. Levyllä vierailee yhtyeen kanssa aiemminkin yhteistyötä tehnyt Eero Raittinen sekä muista yhteyksistä tutut Baabelin torvet. Näin seisoo siis paperilla.

Pidemmän kaavan mukaan starttaa mukavasti reggae-instrumentaali Taikuri Tupolevilla. Jamaikalaisen juurimusiikin ikiaikaisten ja modernien konventioiden mukaan varsin perinteisesti potkiva kappale kuulostaa itse asiassa kivalta. Turhan lyhyen istrumentaali-intron jälkeen tempoa nostetaan Oudossa kuussa silkkaan skahan. Musiikillisesti biisi on mainio ja Baabelin torvet soittavat niin skatalitesisti kuin suomalaiset osaavat, mutta ne vokaalit... Laulaja Tero Pulkkisen makeileva ja ajoittain kiekuva tyyli iskee johonkin väärään hermoon. J. Karjalaista karsastavat tietävät mistä on kyse.

Musiikkinsa puolesta levy on monipuolinen. Välillä poppaillaan perinteisemmin (Dorotea, Marraskuu ja uusikuu), välillä taas erittäinkin hektisesti (mainio Rautahannele). Vibrakööri soittaa ammattimaisesti ja ehkä hieman persoonattomasti. Monipuolinen instrumentaatio antaa levylle kivaa kerroksittaisuutta. Esimerkiksi Rautahannu helisee ja kilkkaa mukavasti irlantilaisittain. Haitarit ja mandoliinit tuovat mukavan lisän bändin rikkaaseen sointiin.

Mikä Vibraköörissä siis ärsyttää? Sama kuin niin monessa muussa suomirokkia soittavassa yhtyeessä: se perinteinen hajuttomuus ja mauttomuus yhdistettynä siihen tiettyyn ärsyttävään elementtiin, tässä tapauksessa lauluun. Vaikka Vibrakööri ei missään nimessä ole pahin mahdollinen tapaus, ei se nouse kuin hetkittäin keskinkertaisuuden yläpuolelle. Nostettakoon kuitenkin hattua monipuolisesta biisimateriaalista, oivallisesta soitosta ja parista mukavasta kappaleesta. Tiettyjä soundillisia, sävellyksellisiä ja sovituksellisia ratkaisuja vain soisi vedettävän vielä enemmän oman pään mukaan ja vaikka kunnolla överiksi. Kyllä tätä paikallisradiot soittanevat kuitenkin.