Ärräpää Orchestra: On The Loose

Wolfgang

Ärräpää Orchestra on viiden miehen yhtye, joka soittaa nimestään huolimatta englanninkielellä bluesklassikoita ja hieman omaakin materiaalia. Seawolf –studioilla äänitetty debyyttilevy on nähnyt nyt päivänvalon ja saapunut Desibelinkin ihmeteltäväksi.

Kuten jo mainittua, Ärräpään repertuaariin kuuluu lähes yksinomaan bluesstandardeja, jotka toteutetaan varmalla ammattitaidolla. Kitarat, lyömäsoittimet ja basso totta kai pääosissa, mutta myös haitari on mukana joissakin kappaleissa tuomassa tarvittavaa ja rehevää maustetta. Vierailijoita ei paljoa levyllä kuulla. Levyn bändin jäsenten kanssa äänittänyt ja tuottanut Petri Majuri soittaa kitaraa yhtyeen laulajan Mika R. Halttusen (kyllä, jokaisella yhtyeen jäsenellä on tuo R mukana nimessä…) kappaleessa Blues Porch – joka ei muuten jää yhtään huonommaksi muihin kappaleisiin nähden. Maria Hänninen maustaa keitosta ajoittain vokaaleilla ja viululla.

Toteuttamistapa on siis taidolla tehty. Erityisesti Harri R. Sakin kitarointia monissa kappaleissa, esimerkiksi legendaarisessa Unchain My Heartissa, on ilo kuunnella. On sitten kyseessä Esa Kaartamo tai Robert Johnson, ottavat Ärräpään jäsenet materiaalinsa haltuun. Ongelmaksi soitannossa nouseekin Mika Halttusen laulu. Hän on selvästi eläytyjätyyppiä ja tapanani ei ole nillittää englanninlausunnasta, koska minusta se on suomalaisilla hallussa varsin hyvin. Nyt kumminkin Halttusen lausunta, vaikka onkin antaumuksellista, on paikoin hyvin lähellä tankerous tsonea. Tämä pistää erityisesti hitaammissa kappaleissa korvaan, koska tulkinnan antaumus kuulostaa tällöin suomalaisen vyölaukkuturistin epätoivoiselta rakkaudentunnustukselta jollekin señoritalle.

Levyn suurimmaksi tenkkapooksi nousee silti sen pituus. Vaikka hieman päälle 40 minuuttia ei tunnu paljolta, alkaa kuuntelija saada jo ähkyä Ärräpään soitannosta puolen tunnin jälkeen. 13 kappaletta on yllättävän paljon bluesia samaan pakettiin ja suosittelenkin levyn kuuntelemisen jakamista vinyylipuoliskoihin. Levyä on ehdottomasti miellyttävämpi kuunnella näin. Toinen vaihtoehto olisi ollut tiputtaa jo jotain liiankin paikalleen jämähtäneitä tulkintoja, niin levynkin pituus olisi tipahtanut lähemmäs sitä puolta tuntia. En tiedä olisinko tarvinnut balladinomaista She Never Spoke Spanish to Me –biisiä, joka rikkoo ikävästi levyn muuten niin joutuisan linjan. Joka tapauksessa, jos haluaa laadukasta ja aivan liian harvoin julkaistua suomibluesia, kannattaa hankkia tämä levy.