Uzva: Uoma

Silence

Progressiivisuus ei ole rockmusiikissa enää muutamaan vuoteen ollut kirosana. Tästä kielii esimerkiksi Mars Voltan, Toolin ja Mewin kaltaisten neo-proge artistien suuri suosio. Suomessa progea on -kansainvälisellä mittapuullakin mitattuna - osattu tehdä iät ja ajat. Jonkinasteinen progen renessanssi tuntuu meilläkin olevan meneillään. Suomalaisten proge-yhtyeiden eturivissä leijailee myös helsinkiläinen Uzva, jonka musiikista puhuttaessa voi huoleti jättää neo-etuliitteen pois. Yhtyeen musiikki ei ole kovinkaan modernia tai uudenlaista vaan hyvinkin klassisiin arvoihin nojaavaa kamariprogea.

On helppo kuvitella, että Uzvan sävelniekat ovat viettäneet satoja tunteja vanhempiensa levyhyllyjen ääressä. Progen estetiikka on opeteltu pedantisti. Uoman kappaleissa viipyileviä ja lyyrisiä jaksoja seuraa poikkeuksetta kiihkeä jamitus, tahtilajeilla luodaan kappaleisiin kiemuroita, eikä ylisoitossa säästellä. Progen eetokseen kuuluvat myös suitsukkeen tuoksuiset kappaleiden nimet, sekä orientalismi-viiteet a´la Arabian Ran-Ta. Suomalaisuus puolestaan kuuluu kappaleiden pohjola - ja tolosmaisena sävelkielenä. Kiekon kokonaissointi on elävä ja lämmin. Ainoastaan rumpusoundeista voi päätellä että kyseessä ei ole 1970-luvulla äänitetty levy. Taidokkaista sävellyksistä soulmaisesti jatsahtava Different Realities kohoaa omaksi suosikikseni. Vesikko-trilogian päätösosan King Crimson -riffittely johdattelee mielen kiehtovan maanisiin syövereihin. Harpulle sävelletyt Chinese Daydream I sekä Lullaby ovat hivelevän kauniita.

Yhtyeen charmi perustuu erityisesti laajojen kappaleiden hienostuneisiin sovituksiin ja soitinnuksiin. Marimba, sello, harppu, fonit ja huilu eivät kuulu jokaisen rock-yhtyeen soitinarsenaaliin. Uomalla ne jättävät kitaran usein säestäjän rooliin. Hienoa on myös se, että vaikka orkesterin kaikki muusikot ovat erinomaisia, ei yksittäisille egotripeille anneta liikaa tilaa.

Uzva hallitsee progressiivisen rockin perinteet, mutta Uoman kulttuurinen progressiivisuus onkin sitten asia erikseen. Levyä kuunnellessa mieleen hiipii sellainen käsitys, että yhtye taituroi onnellisena omassa hippimystiikkaa tihkuvassa universumissaan, josta käsin se luo musiikkiaan välittämättä tuon taivaallista viimeisistä muodin virtauksista. Miksipä sen silloin täytyisi tehdä neo-musiikkia?