Valtava: Turhuudesta –ep

Vuodesta 1998 maailmaa valloittanut pääkaupunkilainen Valtava –orkesteri sanoo pyrkivänsä kappaleissaan tunnelmamaalailuun jokapäiväisten tarinoiden kelailun sijaan. Kieltämättä tuollaisella suhteellisen synkähkön raskaalla otteella kun soittimia ravistellaan, niin tietyn tunnetilan kuvaaminen sopii biisinaiheeksi paremmin kuin esimerkiksi lottoreissu lähikioskille. Eikä se tuolla loppulevyn rauhallisemmissa osuuksissakaan osoittaudu huonoksi ratkaisuksi.

Moniäänisestä laulusta annetaan heti alkuun plussaa. Harmi vain, että heti kun laulaja-kitaristi Ari Nyman venyttää kertosäkeeseen, nousee mieleen pahimmillaan pippelihevin äänivenytykset. Ei maistu meikäläiselle. Muuten Juha Suomisen kitaroinnille, Kim Caloniuksen bassottelulle ja taustalaululle ja Lauri Ahtiaisen rummuille rakentuva saundimaailma on hyvää kauraa. Heti avausbiisi Anna aamun tulla kertoo kyllä bändin äänimaailmasta ja meiningistä, mutta jää hivenen tyhjäksi kumisemaan. Tarttumapintaa tilaukseen.

Eräänasteisena välibiisinä toimii kakkosraita Aste #14, jossa kuullaan kauniita jousisoittimia noin 50 sekunnin verran. Biisi toimii alkusoittona levyn ehkä rockaavimmalle raidalle, Villihanhet -kappaleelle. Biisi alkaa jousien jälkeen pikkuhiljaa sitarin tahdissa kohoten raskaaseen riffiin. Mutta viimeistään äärimahtipontisessa kertosäkeessä täytyy myöntää, että Valtava ei minuun vaikutusta tee, ainakaan erityisen valtavasti. Heh. Muuten biisi kyllä toimii, mutta tuo Arin laulutyyli...Instrumentaalina tämä olisi varsin upea! Tunnelma eteenpäin menevä, hyvin juoksee. Kauniisti starttaa myös päätösraita, nimibiisi Turhuudesta. Biisi hylkää tuon riffiosaston ja poppailee rauhallisesti jousitaustoilla, tunnelmana enemmänkin pohdiskelevan haaveileva. Kertosäekin tippuu hyvin. Taitaa sittenkin saada parhaan biisin leiman tältä oikeastaan kolmen biisin kokonaisuudelta, pam!

Erikoiskiitos täytyy antaa levyn vierailevalle viulu- ja sello -osastolle ja hyvä idea Valtavalta. Enemmänkin noita jousia voisi kuulla. Mutta jos lauluun laittaisi hiukan lisää värinää ja kimeyttä, ja ehkä kitaratilutusta oheen, voisin hetkittäin luulla joutuneeni kaapatuksi aikakoneeseen ja lähetetyksi omaan musiikilliseen helvettiini. Toiset tykkää, toiset ei. Kokonaisuutena aikamoinen sekametelisoppa. Vaikka persoonaa Arin ääni antaakin, niin mitäs jos Kim saisi koittaa tuota laulunpuolta? Hyvin tuntuu olevan soittovemmellykset hanskassa, joten ei huono, ei ollenkaan. Myös levyn visuaalinen anti miellyttää silmää.