Jay Bennett: The Magnificent Defeat

Rykodisc

Maineikkaan Wilcon riveistä tuttu Jay Bennett kertoo kotisivuillaan joutuneensa kolmisen vuotta sitten masennuksen kouriin. Läheisten kuolemantapaukset ja avioero vaativat mentaaliset veronsa, joten mies päätti tehdä sen, mitä kuka tahansa omanarvontuntoinen lauluntekijä tekisi vastaavassa tilanteessa: hän kirjoitti ja äänitti seitsemisenkymmentä kappaletta. The Magnificent Defeat on näiden sessioiden summa, 14 biisin kokoelma kokeilevaa vaihtoehtocountrya ja tilintekoa.

Lähestulkoon yksin studiossa häärinyt Bennett on selvästi hyvin perillä levynteon saloista. Kekseliäästi instrumentoidulla albumilla pehmeän akustinen rock naitetaan psykedeliavivahteiseen äänikokeiluun, mutta kuitenkin laulujen ehdoilla. Paperilla kaikki vaikuttaa siis hienolta, mutta sitten levy työnnetään soittimeen ja Jay avaa haavaisen kitansa. Slow Beautifully Seconds Faster potkaisee levyn käyntiin sellaisella kakofonialla, että lauluntekijä itse jää taka-alalle, mutta varsinaisiin lauluihin siirryttäessä totuus paljastuu hyvin nopeasti. Bennett on ehkä vilpitön, sanojensa takana seisova muusikko, mutta laulujensa tulkitsijana hän tekee niille ainoastaan hallaa. Miehen kähinä nimittäin tuo parhaimmillaankin mieleen lähinnä hinkuyskäisen Lou Reedin etsimässä sisäistä Tom Waitsiaan, kehnoin tuloksin.

Itse kappaleet voisivat toki pelastaa paljon, mutta valitettavasti nekään eivät liiemmin riemun aihetta anna. Hyvää lupaava, Pavementin sekoiluraitoja muistuttava alku muuttuu nopeasti tylsäksi pubirock-paraatiksi, jossa mielikuvituksettomat slovarit puhkovat välillä ilmareikiä homeiseen albumikokonaisuuteen. Alkuksi kiinnostava äänimaisemakin alkaa lopulta vaikuttaa vain yritykseltä peitellä sävellysten mitäänsanomattomuutta. Yksittäin kuunneltuna kappaleet ovat menetteleviä (kuten vaikkapa leppoisa The Palace at 4am), kaksi peräkkäin saa ihmettelemään laulajan kummaa ulosantia, mutta näljätoista raitaa saa toivomaan, että solisti jo onkisi sen räkäpallon pois kurkustaan. Jay Bennettin tekemiset miellyttäisivät varmasti enemmän, jos hän toimisi vielä taustavoimana Wilcossa. Tätä soololevyä sen sijaan on vaikea suositella edes emoyhtyeen faneille.