Blindside: The Great Depression

DRT Entertainment

Ruotsalaisen Blindsiden jo männä vuonna kotimaassaan julkaistu viides albumi juhlistaa Suomen versiossaan yhtyeen kymmenvuotista uraa hienosti bonus-DVD:llä, josta fanit voivat ammentaa yli kolme tuntia dokumenttia, keikkataltiointeja ja videoita. Itse levyllä yhtye sekoittelee tutusti emo-hardcorea popimpaan vaihtoehtorockiin, kuullaanpa seassa jopa tanssimusiikkimaailmasta tuttua trance-ruoskaa. Enemmän yhtye tuntuu kuitenkin nykyään luottavan tummissa maisemissa vaeltelevaan, pienieleisen melodisuuteen, jossa rockpuoli nousee esiin vaanivuudessa, maalailussa ja ajoittain purkautuvassa raivossa. Maailmaa on tullut kierrettyä niin Hoobastankin kuin Papa Roachin seurassa, ja tuollaisten pomppu-orkkien seassa Blindside onkin varmasti kotonaan. Voisi vaikka sanoa, että hakkaa ne mennen tullen...

Suuri lama ei ollut varmasti hauskaa eikä se hymyä nosta myöskään Blindsidella. Humisevasta nimibiisi-introsta siirrytään tiukasti nytkyvään This Is A Heart Attackiin, jossa kaukaisuudessa tummailevat säkeet kohtaavat hardcore-ruoskintaan yltyvän kerron ja raivokkaan soiton. Sinne sekaan sopii hyvin myös koneruoska, jolla ei onneksi lähdetä liioittelemaan. Pysytään edelleen rockin eikä trancen maailmoissa. My Alibi on jo lähellä lipsahtaa sinne... Hardcorempaa mättö-osastoa kuullaan myös mm. We´re All Going To Die:lla, Yemkela:lla ja ehkä vauhdikkaimmalla hurmeella operoidulla Come To Rest (Hesychia):lla.

Välillä sukelletaan tummasti maalailevan kaahauksen pariin hieman kevyemmin, popimpien kohtien tuodessa mukavasti tilaa ja herkkyyttä kokonaisuuteen. Melodian tajusta mainio esimerkki on vaivihkaa raivokas Put Back The Stars, jossa korkean kaaren kauneus ja äärettömyys viehättää. Samoin loppulevyn haikeasti keinuva This Time ja vauhdikkaammin sykkivä When I Remember vakuuttavat samoilla aseilla. Ehkä hitikkäin kappale You Must Be Bleeding Under Your Eyelids kaartaa mahtipontisen komeasti, muttei silti sorru pelkkään stadion-maalailuun.

Tällä esityksellä Blindsidea on vaikea pitää minään varsinaisena hardcore-bändinä, jollainen se nähtävästi oli ennen Yhdysvaltain valloitustaan. Se ei silti tarkoita, että yhtye olisi hukannut itsensä siirtyessään hiukan kiireettömämmän maalailun pariin. Yhtyeen taito ja näkemys vain tulevat todistettua myös kevyemmillä sävyillä. Ehkä The Great Depression ei vielä yllä mestariteoksen tasoille tai todelliseen yllättävyyteen, mutta raskaampien ääripäiden yhdisteleminen kevyempiin puoliin onnistuu länsinaapurin nelikolta sen verran luontevasti, että hattua voi nostaa. Ja tummaa ja energisesti sykkivää rokkiahan tämä on, ei mitään poppista keinutusta.