Jolly Jumpers: Mobile Babylon

TUG

Suomessa toimii muutama omaehtoinen pitkän linjan rock-yhtye, joista on vaikea löytää heikkouksia. Yksi tällainen on tietysti oman polkunsa myötä myös menestystä saanut 22-Pistepirkko, mutta varjoissa sen rinnalla seisoo toinenkin hivenen samoilta suunnilta kotoisin oleva persoonallinen joukko. Vaikka menestys ei ole vielä nostanut Jolly Jumpersia todelliseksi legendaksi, niin tukeva kulttimaine ja tiivis fanipohja yhtyeellä on ollut jo pitkään. Muutama vuosi takaperin mm. The Flaming Sideburnsissä oppinsa saanut tohtorismies Arimatti ”Jude” Jutila liittyi pitkään kolmikkona toimineen bändin toiseksi kitaristiksi ja yhtye tuntui saavan kummasti lisää virtaa. Juden ja yhtyeen pitkänhuiskean laulaja-kitaristi Petri Hannuksen kitaramittelöt basisti Marko Leuanniemen ja rumpali Keijo Pirkolan luoman shamanistisen autiomaablues-rytmipohjan päällä ovatkin olleet melkoisen messevää seurattavaa.

Jo edellinen pitkäsoitto Hometown Hi-Fi piti sisällään vakuuttavaa materiaalia. Likainen ja melkoisen synkkä rock virtasi kaktusten lomasta kohti tähtiä... Vaikka levyltä löytyy erinomaisia tunnelmia ja hienoja soittonäytteitä, on kokonaisuus hiukan rauhaton. Nyt tämäkin on toisin. Mobile Babylon kuulostaa ennen kaikkea siltä, että Jolly Jumpers on ehtinyt sovittaa kemiansa yhteen ja saavuttanut rauhan. Hannuksen tulkinta etenkin on entistäkin kaihoisampaa ja kiireettömämpää.

Avausraita Slow Town Rules rauhoittaa kuulijan yhtyeen tummaan sanomaan: istupa alas nyt ja anna meidän kertoa sinulle tarina... Shooting Star on jännä, oikeastaan kaksi erilaista osaa sisältävä kappale, jossa ensimmäinen osa on sitä tutun tummaa Jumpers-poljentoa. Puolivälissä yhtye lähtee kuin vastapainona stemmalauluilla kevyempään haaveilu-maalaukseen, josta touhu nivotaan säröisellä kitaralla samaan tummaan virtaukseen. Selkeä hitti. Kun vaellus on päässyt näin hyvään alkuun, on luontevaa jatkaa ässillä. Jumpers-vaaniskelua parhaimmillaan polkeva Palomino kuulostaa hiukan siltä kuin Johnny Cash löisi kättä Neil Youngin kanssa ja istuskelisi kitaran kanssa luovuuden puuskassa kuistilla jossain Suomen karuilla peräpitäjillä. Romuluinen kitara-ratsastus lopulla saa niskaa uhmakkaaseen nytkeeseen, rock-shamanismi on edelleen Jumpersin kulmahammas.

Sitä parasta biletyspuolta edustaa voodoo-papin kaapuun pukeutunut Boom Boom, joka on levyn tarttuvimpia, melko yksinkertaisia roketteja. Silti paahto ei tässä tapauksessa ole olennaista, vaan hypnoottinen rauha. Junnauksessa on sen verran ilmaa ja tilaa, ettei se missään vaiheessa tukahdu. Yllättävintä puolta on ehkä pientä ja kepeän kaikuista näppäilyä raivokkaaseen särölaukkaan yhdistävä Mama I Have To Leave – ääripäiden juottaminen on onnistunut upeasti. Mutta sitten; Mistä lähtien Jumpers on luonut Snowy Downtownin kaltaisia uneliaita ja ikuisen kauniita herkistelyjä? Ei tällaisten laulujen äärellä tarvitse enää hakea mitään, se on siinä ilman sen kummempia säröjä tai voodoo-hokkuspokkusta (jonka yhtye siis hallitsee myös äärimmäisen hyvin). Enemmän tällaisia on odottanut Pirkoilta... Loistavaa!

Samoilla linjoilla jatkaa myös My Mon Amour, vaikkei luotakaan pelkkään uneliaisuuteen. Levyn kokonaisuuden kannalta biisin kasvattaminen kohti rokkausta toimii hyvin, sillä slide-kitaralla fiilistelevä Black Betty on rauhastaan huolimatta enemmän sitä tutumpaa hypno-poljentoa, josta on ainakin minun korvissani tullut tyrnäväläis-bändin tavaramerkki. Ja tarttuvuuttahan tässäkin on vähintään Boom Boomin verran. Taustalaulujen käyttö on erittäin toimiva, shamanistisesta väliosasta tulee mieleen jopa Paavoharjun kaltaiset neo-folkistit. Nimestään ja tarinastaan huolimatta Sorrow Son on levyn valoisinta puolta, enemmän keskipäivän auringosta nauttimista kuin öistä haaveilua. Spirituaalin lohtu ei ole haaveellisuudestaan huolimatta edes surullista vaan iloista. Kepeä ote ja hilpeä mieli leimaa myös The Staria, The Beach sukeltaa jälleen siihen tummempaan puoleen.

Sävyjen kirjo ei ole koskaan vielä ollut JJ:n levyillä näin monipuolinen ja värikäs – on iloa, surua, haikeutta, kauneutta, mutta myös sitä säröisää uhkaa ja vaanivaa pahuutta. Kompuraa kauneutta. Silti keitos on äärimäisen tasapainoinen, tarttuva ja avautuu kerta kerralta paremmin. Minkähänlaisen itsetunnon kohotus –kurssin Jutila on vetänyt bändille, kun se viimeinkin alkaa uskoa oman juttunsa todelliseen iskukykyyn? Jostain vastaavasta moisen rauhan ja harmonian on täytynyt syntyä... Tämän vuoden paras kotimainen rock-albumi.