Kubb: Mother

Mercury

Kubb sai kevään korvilla tililleen yllätyshitin, kun tarttuva Wicked Soul viihtyi radioaalloilla taajaan. Kappalessa yhtye onnistui naittamaan Coldplayn tyylistä tiedostavaa pianovetoista poprokkia Maroon 5-henkiseen radioystävällisyyteen. Kun biisi oli siunattu vielä varsin vetävällä kertosäkeellä, ei sen voittokulkua voinut estää mikään.

Kubbin kaltaisissa yhtyeissä on vain se yksi suuri mutta. Harva vaihtanee kanavaa Wicked Soulin pärähtäessä soimaan, mutta samanaikaisesti kovinkaan moni ei riemusta kiljahtaen juokse levykauppaa kohti. Vaikka ”Ihan kiva”-termi on yleensä merkitykseltään täysin päinvastainen, voi sitä Kubbin tapauksessa käyttää vailla ironian häivääkään. Mother-levy sisältää musiikkia, jossa näennäisestä intohimoisuudesta huolimatta haiskahtaa ikävä laskelmoinnin katku.

Suurin kompastuskivi on levyn muovinen tuotantotyyli. Vaikka nuppeja on ollut vääntämässä monessa sopassa marinoitunut Youth, on jälki jäänyt valitettavan lähellä vaikkapa aiemmin mainittua Maroon vitosta. Muutamassa biisissä (mm. Somebody Else) bändin kiistaton keulahahmo Harry Callier heittäytyy rohkeasti liki Jeff Buckleyn tasoiseen hehkutukseen, mutta pääasiallisesti mies seilaa tuttua ja turvallista keskitietä. Mainitsemani Somebody Else lieneekin Motherin hienointa antia, sen rajuimmissa vyörytyskohdissa Kubb astuu hivenen jopa Musen tontille.

Toista Wicked Soulin tasoista täsmäiskua Mother ei sisällä, eikä sille tarvetta juuri olisikaan. Sen sijaan olisin toivonut, että bändi olisi pystynyt tuomaan vahvemmin omaa persoonaansa kappaleissa ja niiden tuotannossa esiin. Uskokaa jo, se iänikuinen kultainen keskitie on tämän alalajin popmusiikissa jo kuoliaaksi asti tallattu.