Eagles Of Death Metal: Death By Sexy

Downtown

Kiimaisilla, epävarmoilla nuorukaisilla on monta vaihtoehtoa kelplotella itsensä yhtä hämmennyksissä olevien nuorten naisten hameiden alle ja yksi varteenotettavista vaihtoehdoista on bändin perustaminen. Niin se vaan on, että jo keskinkertaisilla soitonlahjoilla ja oikealla asenteella lohkeaa. Eagles Of Death Metal on päättänyt lähteä tälle linjalle, mutta rytmiryhmä on vetänyt tarkoituksella reippaasti yli. Bändissä nuorien tyttöjen voihkii vävysetä suoraan helvetistä, pilottilasien ja mursuviiksien takaa irvistelevä Jesse Hughes.

Vaikka jo ensimmäinen levy kertoi, ettei kokoonpano hirveän tosissaan tekemisiään ota, niin vitsi meni vähän ohi. Kundit lähtivät vähän liian varovasti liikkeelle, joka sinänsä on ymmärrettävää, sillä tunnetusti musiikin ja huumorin yhdistäminen on vaiketa. Death By Sexyllä on onneksi asiat paremmin. Vastemielisyyttä huokuva panomies Jesse Hughes on astetta sekopäisempi naurun röhötyksineen ja muine maneereineen. Hän kuulostaa mielialalääkkeitä ja viagraa täyteen pumpatulta Elvikseltä, jolla on äänenmurros jäänyt kesken.

Death By Sexyn perseenheilutushetket sijoittuvat levyn alkupuolelle. I Want You Soo Hard (Boys Bad News) on yksinkertaisesti loistava bilebiisi. Limainen I Gotta Feeling (Just Nineteen) jaksaa taas sekä riemastuttaa että hämmentää yhä uudelleen sanoituksilla kuten I got the flesh & I will make you scream. Cherry Cola on typerimpiä laulun aiheita koskaan, mutta kun biisi muistuttaa The Undertonesin klassikkoa Teenage Kicksia, niin ei sitä voi kuin diggailla. Välillä kuulee väkisinkin tuottajana ja rumpalina toimineen Josh Hommen tuomia QOTSA-kaikuja, jotka eivät varsinaisesti haittaa, toisin kuin se tosiasia, että valitettavasti loppua kohden meininki vähän väljähtää. Kiekon ehtoopuoli on vähän turhan perustavan laatuista rokettirollia.

Death By Sexy herättää niin ällötystä, hämmennystä, hyvää mieltä ja osaa se tanssittaakin. Kyseessä on mukavasti hartioita nostatteleva rock-levy, tukenaan herra Hughesin hämmentävä olemus, jota ei mitenkään voi ottaa tosissaan. Ja jollakin perverssillä tavalla toivoisin, että viiksisankarimme päästettäisiin mahdollisella seuraavalla levyllä lopullisesti irti. Lisää kieroutunutta naurua ja läjäpäin ralleja siitä itsestään! Eipä silti, onhan tämä selkeä parannus Peace, Love, Death Metal -levyyn verrattuna ja jäi hämmentävän varkain pysyvälle soittolistalleni viihdyttämään.