Disorder Of Deadeight: Voidkollapse / Tünnelvögel / Boiling Splendour

Vaticanian Roadkill

Kolmisen vuotta toiminut lahtelainen yhtye on siirtynyt tuoreemmilla tuotoksillaan meteliagenttimusasta vieläkin eleettömämpään tummaan huminaan. Sanat ahdistava, junnaava, humiseva ja hidas sopivat kaikki luolissa ja tehdashalleissa kumisevaan utuiseen äänimaailmaan. Yhtye pisti Desibelille kahden tuotoksen levyäänitteen ja kunnioitusta herättävän Boiling Splendour-kasettituotoksen. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin DOD8:lla yksi äänite tarkoittaa yhtä kappaletta – ainakin levyn ensimmäinen raita humisee unettavasti puolisen tuntia. Toinenkin laahautuu hivenen junnaavampaan ja äänekkäämpään kliimaksiin kasvavana saman verran.

Levytuotoksia edeltävä kasetti liikkuu vielä hiukan enemmän perinteisillä instrumenteillä luotujen äänteiden parissa, ainakin särökitaranäppäilyn ja rumpujen kuuloista settiä on kuultavissa. Ahdistavuus, tummuus ja junnaavuus ovat tässäkin läsnä. Lauluakin on kehissä ja aika mahtipontista hiippailua tuntuisi olevan. Tom Waitsiä on selkeästi kuunneltu. Suurin ongelma tuntuisi tällaisessa kokeilevassa sopassa olevan, ettei se oikein tahdo edetä mihinkään. Kasettituotoksen synkkä, mutta selkeästi vielä metelirock-maailmassa liikkuva setti uppoaa helpommin, muttei säväytä. Levyn vaikutus on lähinnä unettava. Tosin esimerkiksi jonkin fantasia-seikkailupelin taustana voisi toimia tehokkaasti. Varmasti vahvistaisi pelkotiloja ja lisäisi trauma-alttiutta. Kokeellisuudessaan ei ole mikään avartava ja rajoja rikkova matka, vaan ahdistava ja puoliväkisin edetty tarpominen. Voin jättää suosiolla väliin ensi kerralla.