Moses Hazy: The Incredible Flow Of Life Show

Gashopper

Tätä levyä on tullut odoteltua kaksi vuotta takaperin Desibelin toimitukselle saapuneen, bändin mukaan nimetyn ep:n ensimmäisistä säkeistä lähtien. Tornio-lähtöinen rock-kuusikko Moses Hazy lupasi paljon jo tuolloin, jazz-orgaanin ja juurevien puhaltimien maustama menevä rock-keitos kuulosti todella hyvältä ja elävältä jo levyllä. Keikoilla sitten homma kuohkeutui entisestään. Levymuodossa kakkos-ep Again onnistui tarjoilemaan homman vielä selkeitä hittibiisejä kuten Suck My Elbow ja Judas Of Today. Vain taivas oli rajana.

Mistä päästäänkin alkusyksyyn 2006 ja Gashopperin julkaisemaan debyytti-pitkäsoittoon. Moses Hazy näyttää saman tein harvinaislaatuisen luovuutensa – levyllä ei juuri alkuaikojen renkutuksia kuulla, vaan rahkeet riittävät kokonaisen uuden albumin rakentamiseen ilman vanhojen hittien hyödyntämistä. Vaarana on tietysti se, ettei levyltä löydy yhtä vahvaa materiaalia. Ensikuuntelulla tällainen ajatus vielä pyörikin hiukan mielessä, vaikka samalla tuli ihasteltua, kuinka eläväiseltä ja tuoreelta kuusikko onnistuu kuulostamaan levymuodossa. Muutaman kuuntelukerran jälkeen uudetkin kappaleet ovat avautuneet sen verran, että niistä pystyy rehellisesti pitämään tasavahvoina aiemman Hazy-materiaalin kanssa. Silti sitä uutta Elbowta en ole vielä löytänyt...

Bändille on annettu aikaa kolme varttia, biisimäärässä kymmenen raidan verran. Aika käytetään hyvin. Heti avausraita Flow Of Life tuo yhtyeen parhaat puolet esiin – juureva, menevä ja rouhea rock-potku juhlistuu torvisektiolla, koskettimilla ja Riku Rousun savuisella laululla. Liikkeen voi aistia, vaikkei nykyaikaisilla musiikkivehkeillä edes levyn pyörimistä näe. Perusasioihin kehottava Play That Damn Guitar nykii kepeällä menneiden vuosikymmenien agentti-soulilla, jossa rasvainen funk ja hiippaileva jazz lyövät kättä suoraviivaisen mutta kepeän rokin kanssa. Soita nyt sitä hiton kitaraa ja anna fonin laulaa! Ei ole itse James Brownkaan kovin kaukana...

Kilkuttavalla sykkeellä jatketaan. Kengurubensa hyppyyttää ilmavasti, taustalaululla koristeltuna. Moosesten Paranoid ei saa lyömään pirunsarvia kohti kattoa, vaan yhtye lähtee enemmän tavoittelemaan tunnelmaa, missä joka kulman takana saattaa napsahtaa. Koska moinen panikoiminen on äärimmäisen väsyttävää, luovii yhtye nopeasti rennompaan askeleeseen. Levyn hiteiksi nostaisin tummana bluesina kiireettömästi jahkailevan Brown Crystalin, jonka sielukas kertosäe yhdistettynä heleään kapakkipiano-sooloiluun elää varmasti pitkään. Siihen vielä vähän huilusooloa... aijaijai...

Sitä kiivaampaa rokkipuolta tarjoilee Twice The Pride, Double The Fall, jonka loppurevittely pistää keikoilla jalan takuuvarmasti vispaamaan. Semmoista herutusta, että... St. Walter pistää päällekäyvämmin rokaten, All In Vain herkistelee jälleen autereisemmin. Haikeasti kaartava Northern Lights on levyn toinen erityistä hehkutusta ansaitseva raita, todistaen yhtyeen olevan myös mollissa iskevä. Soul Frenzy on mainion riehakas päätös tälle kelpo debyytille, jolla Moosekset todistavat vireen säilyneen ja pään kestävän. Pohjoisen herrat tuovat rikassävyisen hippirokkinsa varmasti uuden isomman kuulijakunnan ulottuville, tai niin ainakin sopii toivoa. Edelleen 2000-luvun rokkibändiskenen yksi vahvimpia lenkkejä.