Nouvelle Vague: Bande A Part

Pias

80-luvun post punk ja new wave-tyylien ryöstökalastus jatkuu. Nyt tuohon tuhanteen kertaan kopioituun, tanssivetoiseen indiefanien suosikkisoppaan upottaa jo toistamiseen lusikkansa Nouvelle Vague, tuottajapari Mark Collinin ja Olivier Libaux’n luotsaama projektibändi, jonka ideana on sovittaa vanhat hitit bossanova kyltin alle mahtuvaan kuosiin. Jonkin sortin coverprojekti siis on kyseessä, vieläpä kohtalaisen kunnianhimoinen sellainen. Vierailevien laulajien tulkitsemana kuullaan pehmeästi keinuvia luentoja mm. sellaisista klassikkostatuksesta nauttivista kappaleista kuin Blondien Heart of Glass, New Orderin Blue Monday ja, köh, Billy Idolin Dancing With Myself.

Yleisesti ottaen homma toimii mukavasti. Fiilis on läpi levyn rento ja välitön, eikä orkesteri missään vaiheessa syyllisty pahoihin rimanalituksiin. Kuitenkaan Nouvelle Vague ei täysin onnistu pitämään hommaa kiinnostavana koko levyn keston ajan. Mukaan mahtuu muutama hieno versiointi, joissa klassikkokappaleisiin saadaan luontevasi tuotua mukaan uutta näkökulmaa: Bauhausin Bela Lugosi’s Deadin aavemaisuutta korostaa humiseva urku ja Echo and the Bunnymenin hieno The Killing Moon saa ranskalaisilta lisäpontta sanojen ja patonginpehmeiden taustojen kontrastista. Toisaalta mukaan mahtuu myös melkoisen turhia vetoja. Heart of Glass taantuu mielikuvituksettomaksi haitarigroovailuksi (mikä jo sinänsä taitaa olla mahdoton yhtälö), Buzzcocksin Ever Fallen in Love taas kuulostaa kolmen kuuntelun jälkeen ainoastaan ärsyttävältä hokemiselta.

Toki Bande A Partilla on hetkensä. Ne hetket kuitenkin tuntuisivat sopivan kotikuuntelua paremmin jonkin trendikkään ravintolan tai klubin taustamusiikiksi, jotta satunnaiset musiikkivisailijat voisivat bongailla äänitapetilta nuoruutensa suosikkimelodioita. Normaalikuuntelussa levy menettää viehätyksensä turhan nopeasti, vaikka onhan se Blue Monday näinkin ihan kiva.