Chad VanGaalen: Skelliconnection

Sub Pop

Tuoreet laulaja-lauluntekijätulokkaat ovat olleet kovassa kurssissa viime vuosina. Toki esimerkiksi Neil Young, Bob Dylan tai Tom Waits ovat tehneet vaikuttavaa musiikkia aina tähän päivään saakka, mutta uusien yrittäjien myötä genre on elpynyt mukavasti viime vuosina. Kanadalainen Chad VanGaalen lisää lusikkansa soppaan toisella albumillaan. Skelliconnection esittelee yleisölle perinteisten singer-songwriter -laulujen lisäksi myös elektronista musiikkia.

Kun inspiraatiota on riittävästi, saattaa materiaalin suhteen iskeä suuruudenhulluus – itsekritiikin puutteen vuoksi kaikki tuotettu on saatava julki, vaikkei välttämättä kestäisi lähempää tarkastelua. VanGaalen nauhoitti kellaristudiossaan Skelliconnectionia varten satoja lauluja, mutta on onneksi pitäytynyt levymitan ja kappalemäärän suhteen varsin maltillisissa rajoissa. 15 kappaletta alle neljässäkymmenessä minuutissa on sopiva annos purtavaksi. Sufjan Stevensin barokkisten 70-minuuttisten aikakaudella Vangaalenin kotikutoinen, typistetty meininki on ihastuttavan raikasta.

VanGaalen esittää muotokelposta laulaja-lauluntekijämusiikkia. Sekä perinteisiä että uppo-outoja omatekoisia instrumentteja käyttänyt kanadalainen on valinnut albumilleen vaihtelevan ja - valitettavasti - epätasaisen kokoelman lauluja. Parhaimmillaan VanGaalen tarjoaa melkein-muttei-aivan-sydäntä pakahduttavia kotikutoisia pop-kudelmia, kehnoimmillaan viiden sentin vanhakantaisia konemusiikkivälikkeitä. Mitään uutta VanGaalen ei tarjoile, mutta useammat kuuntelukerrat paljastavat hänen lauluihinsa kätkeytyvän ison annoksen inhimillisyyttä. Sing Me to Sleep ihastuttaa lopun huilusoololla, Mini TVs nyyhkyfolkilla ja Rolling Thunder näppäillyn kitaran koristamalla herkällä laululla. Onnistunut instrumentaalivälike Viking Rainbows puolestaan toimii oikein hyvin ennen mainiota Wing Fingeriä. Lyhyet elektroniset instrumentaalit Systemic Heart ja Dandruff rikkovat valitettavasti kelpojen laulujen kokonaisuutta ikävästi. Punkkaava Flower Gardens on puolestaan ärsyttävyydessään melkoisen turha esitys. Rokkereista Burn to Ash onnistuu huomattavasti paremmin.

Instrumentaatio on vähäeleistä kautta linjan. Kitarat soivat kauniisti ja huuliharppu ynnä muut puhaltimet tuovat mukavasti lisäväriä sointiin, puhumattakaan miehen tee-se-itse -instrumenteista. Hiljaisemmissa kappaleissa meininki on paikallaan, kone-elementtien osalta lo-fi paistaa soundipoliittissa ratkaisuissa välillä kiusallisesti läpi. Laulun puolesta Vangaalen kuulostaa milloin Thom Yorkelta (Dead Ends), Wim Butlerilta (Wind Driving Dogs) tai Jim Jamesilta (Graveyard) yltämättä kuitenkaan aivan edellämainittujen tasolle.

Aivan vielä ei VanGaalenista ole painimaan samaan sarjaan esimerkiksi häröfolk-yhtye Akron/Familyn kanssa. Skelliconnection, olkoonkin ajoittain jopa mieltäylentävän herkkää ja erittäin miellyttävää kuultavaa, jää hieman muotopuoleksi ja harmittavan keskiverroksi. Parin, kolmen heikoimman esityksen poistaminen tekisi terää kokonaisuudelle ja tiettyjen soundien viilaaminen vapauttaisi levyn potentiaalin. Nyt sen osana on jäädä levyhyllyyn makaamaan poimittavaksi ajoittain satunnaissoittoon.