Elisabeth Underground: 2

Gigawatt

Jyväskylän elektropoppoo Elisabeth Underground julkaisee toisen, ei niin mielenkiintoisesti nimetyn pitkäsoittonsa. Vuodesta 2002 toiminut yhtye on saanut kehitettyä itselleen Suomen mittakaavassa melko omalaatuisen soundin, jossa sävellysten konemaisen kylmä digitalismi kohtaa naispuolisen laulajan viileän analogismin. Kyseessä voisikin todeta olevan eräänlainen elektronisempi versio Portisheadista, sillä yhtye liikkuu välillä melko trip-hopahtavissa maisemissa, joskin mukaan mahtuu paikoitellen myös kourallinen Ranskan m83:n mieleen tuovaa äänivallia. Tuskin Radioheadin kokeellisemmat levyt nekään ovat jääneet maanalaisilta liisoilta kuulematta. Kaikin puolin kiinnostava yhdistelmä, siis.

Lyhyehköllä instrumentaalikasvattelulla käynnistyvä levy ajautuu hyvin nopeasti Novocain-biisin savuiseen melankoliaan, jonka narkoottiset lyriikat tukevat tunnelmaa tehokkaasti. Masentuneelta kuulostava vokalisti Malla Malmivaara lähes kuiskailee sanottavansa muun bändin humistessa taustalla unisena. Kahdeksan kappaletta sisältävän albumin ensimmäinen puolisko jatkaa pitkälti samoilla linjoilla, tarjoillen pehmeitä taustoja ja ujeltavia melodioita yhtenä jatkumona.

Sävellykselliseltä ja tuotannolliselta kantilta katsottuna Elisabeth Undergroundin materiaali on kunnianhimoista ja hyvin määrätietoista, jälkimmäistä jopa siinä määrin, että levyn puoliväliin tultaessa bändiltä alkaa toivoa pienempää riskinottokynnystä. Biisit ovat yksittäin tarkasteltuina kaikki mainioita, mutta niiden samankaltaisuus alkaa jo neljännen raidan kohdalla tympimään, kun mukaan ei tunnu eksyneen pienintäkään yllätysmomenttia. Asiaa ei yhtään auta Malmivaaran hissutteleva tulkinta, joka kyllä sopii hyvin tunnelmaan, mutta ei tuo kappaleisiin kaivattua dynaamista vaihtelua. Kuulija joutuu odottamaan painostavuuden hellittämistä niin kauan, että pitkästyy.

Onneksi lopussa odotus palkitaan, kun viimeiset kolme kappaletta nostavat levyn uusiin sfääreihin. Näistä Everywhere I Look I See Lovers on mukavan ahdistava tunnelmapala, jonka häiriintynyt stemmakoukku jää mieleen välittömästi. Ghosts taas on yllättävän rokkaava, nopeatempoisempi numero, joka tuo levylle sitä kaivattua meininkiä, ja viimeisenä kuultava yhdeksänminuuttinen Perhaps a Satellite kasvaa loppua kohti hienon eeppiseksi vyörytykseksi.

Kaiken kaikkiaan levy kuulostaa tyylitajuiselta ja huolella rakennetulta, mutta toisaalta on vaikea välttyä vaikutelmalta, että bändillä olisi potentiaalia vielä parempaankin lopputulokseen. Kokonaisuuden paikoittaisesta ontumisesta huolimatta 2 pitää kuitenkin sisällään monta hienoa hetkeä, eikä periaatteessa ainuttakaan täytekappaletta.