The Thermals: The Body, The Blood, The Machine

Sub Pop

Oregonin Portlandissa majaileva postpunk-indieyhtye The Thermals koki vuoden 2005 loppupuolella kovia: Yhtyeen alkuperäinen rumpali Jordan Hudson jätti Kathy Fosterin ja Hutch Harrisin rakentamaan kaksistaan vuonna 2002 perustetun yhtyeen kolmatta albumia. Yhtyeen taruhan on säpinää täynnä. Moninaisissa erilaisissa kokoonpanoissa kouliutunut ryhmä alkoi soitella yhdessä ihan vaan hauskanpidon vuoksi. Eipä aikaakaan kun fanijoukot alkoivat kasvaa ja ensimmäisten joukossa yhtyettä hehkuttanut Death Cab For Cutie-mies Ben Gibbard johdatti yhtyeen Sub Popin suojiin. Tällainen kitaravallia ja poppista melodiaa yhdistelevä materiaali onkin Subilla kuin kotonaan.

Jos debyytti oli menevää lo-fi indierockia ja keskimmäinen albumi tummempi, poliittisempi ja viimeistellympi, on The Body, The Blood, The Machine kuvitteellisine kristillisine tyrannivaltioineen ja sieltä pois pyrkimisineen yhtä lailla poliittinen, mutta muuten entistäkin puhtaampisoundinen ja jopa hetkittäin haikeasti hymyilevä ja kiireetön. Vaikka ahdistavaa tulevaisuuden kuvaa maalaava kehyskertomus on ankea ja tyly, säilyttää valtaosiltaan Fosterin ja Harrisin kaksin rakentama levy yhtyeen energisen ja paahtavan otteen, mutta kaikkea muuta kuin angstisesti annosteltuna. Kaunista melodiaa löytyy, samoin haikeaa hymyilyä. Harrisin väräjästä laulutyylistä tulee ihan mieleen joku hiukan vastaavan musiikin lajissa operoiva herra, mutta huolimatta kiivaasta ohimoiden hieronnasta en saa nimeä päähäni. Tarjoilkaahan omia verrokkejani, jotta saan asian vaivaamasta mieltäni. Ja se ei ole Roky Erickson, jota haen.

Kitaravallikaan ei ole koko totuus, vaan muutama balladimaisempi sävellys on mukaan kelpuutettu. Hyvä niin. Silti rosoisien kitaravallien ja energisemmän laukan ystävien ei kannata säikähtää – kyllä sitäkin osastoa löytyy. Ja siinä puolessa The Thermals on kieltämättä kova. Ei sillä, että iisimpi materiaali olisi huonoa, mutta aika tuttua kaavaa kaksikko on hommassa hyödyntänyt. Kaiken kaikkiaan yhtyeen kolmoslevy on tarpeeksi valoisa, riittävän menevä ja myös tarttuva, jotta sen parissa viihtyy vielä useammankin kuuntelun jälkeen. Levyllä oleva rauha on kaksiteräinen piirre – toisaalta se luo kuulijalle hyvän mielen ja kappalemateriaali ei ahdista, vaikka aika rankkaa tarinaa isketäänkin. Toisaalta se on hetkittäin vähällä viedä touhun liikaakin kohti mitäänsanomatonta pyörittelyä. Ihan tuohon rajapyykkiin ei kuitenkaan minun korvissani (onneksi) ylletä. Kyllä tämä hyllyyn jää.