Eri esittäjiä: Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa

EMI

Tämä tribuuttilevy, nuorenpolven muusikoiden kädenojennus suomalaisen urkujazzin ja bossanovan pioneerille, Myrskyluodon Maijan säveltäjälle Lasse Mårtensonille (s. 1934) kohosi yllättäen musiikkipiirien ykköspuheenaiheeksi elokuussa 2006. Jokaisella oli nyt oltava mielipide tästä levystä ja sen olemassaolon oikeutuksesta. Puolustaako tributoijia ja esittää, että Mårtenson kusee omaan kuppiinsa, kun on haukkunut koko projektin jälkikäteen lyttyyn, vai asettuako ”Lassen puolelle”, muistuttaen kanssaihmisiä mm. siitä, että sävellystensä suhteen erittäin tarkalla Mårtensonilla on Teoston kanssa erityissopimus, joka kieltää miehen musiikin käytön mainoksissa. Kukaan meistä ei tiedä tarkkaan, mitä ja miten tuottajaosapuoli on Mårtensonin kanssa sopinut, joten loppujen lopuksi hyvin harvalla on varaa ottaa kantaa levyn ympärille syntyneeseen kiistaan. Taitaapi kyse olla siitä iänikuisesta kiistanaiheesta eli rahasta?

Mutta itse levyyn. Sen 14 raitaa ovat joko Mårtensonin itsensä tekemiä tai tunnetuksi tekemiä. Urbaani tulkitsijakaarti tekee parhaansa taiten koottujen taustojen päälle, joiden luurankona toimii urku/lyömäsoitinduo Nieminen & Litmanen. Miesartisteissa on havaittavissa hieman yks’totisuutta, mutta yli muiden nousevat esim. Juha Lehti ja –kröhöm- Marjo Leinonen.

Tribuuttilevyjen suurin ongelma on ns. ”hyvän maun” määrittäminen. Uskaltaako kajota alkuperäisversioiden tyyleihin, miten paljon tohtii modernisoida? Valitettavan hyvin mielessä(ni) on vielä kammottava Toivo Kärki –kunnianosoitus 90-luvun alusta. Jos mestari itse olisi ollut hengissä tuolloin, olisi hän varmasti lähettänyt Helvetin Enkelit artistien perään. Nyt jäädään sentään mielestäni plussan puolelle, vaikka Laiskotellen –kappaleen swing onkin anteeksiantamattomasti suoristettu ja vaikka Myrskyluodon Maija –versio on alun alkaenkin tuhoon tuomittu yritys. Sen kappaleen kohdalla ”there can be only one”! B-osa on saatu kuulostamaan automainokselta, mistä Lasse Mårtenson on varmaan hyvinkin ”tyytyväinen”. Veeti ”Nolasinpa Club For Fiven tv-lähetyksessä esiintymällä heidän kanssaan kännissä” Kallion suoritus jää suomalaisen musiikki-campin aikakirjoihin, mikä jonkun on sanottava ääneen.

Levy on enemmän kuin osiensa summa ennen kaikkea siksi, että siinä manifestoituu tämänhetkinen, arabioiden sun muiden oppilaitosten liemissä kypsytetty ”ammattimuusikoiden” sukupolvi, joka ei liiemmin sovittele: treeneihin tullaan miten sattuu jos tullaan, vedetään vaan, yhet treenit ja keikalle, ja jos joku on pedantti, häntä kutsutaan natsiksi. Saattaa olla, että Mårtensonin sydämistyminen liittyy tähänkin: moittihan hän julkisesti sitä, ettei hänen kappaleistaan ole tehty ”teksti- ja melodia-analyysejä”. Meininki kieltämättä yltyy paikoitellen turhan taliköhnästävedetyn, sovittamattoman jamittelun kuuloiseksi. Keskialueella saattavat paahtaa mutuaalisti peräti urut, kitara JA saksofoni, minkä seurauksena on silkkaa meuhketta. Etenkin urkujen adhd-sooloissa tyhjennetään pajatsoa heti alkuunsa, eikä oikein muisteta, että taukokin on musiikkia. Tätä vasten korotan Johanna Iivanaisen ihanan eteerisen urkupisteversion kappaleesta Jumala rakastaa maailmaa levyn parhaaksi raidaksi.

Muistakaamme kuitenkin, että Mårtenson ansaitsee tribuuttinsa. Sen ovat tehneet taitavat muusikot, taitavat hyvässä ja pahassa. Kansivihkokin kehuu maestroa niin vuolaasti, että hänen reaktionsa tuntuu riipaisevan kovalta. Toisaalta, versioissa kyllä on niin sanotusti ”too many notes”, enkä välttämättä ihmettele, ettei Mårtenson tunnista itseään niistä: merellisessä tunnelmassa on muutama maininki liikaa.

Silti. Tämä on rakkaudella tehty, vaihteleva levy, joka sisältää myös ne hyvät hetkensä, jotka eivät kuulosta suomeksi dubatulta piirroselokuvalta. Mukava pikku skandaali upean kesän 2006 päätteeksi.