Razorlight: Razorlight

Vertigo

Jos tilaisi baaritiskiltä tuoretta brittirockkia light-versiona, kera ripauksen indietä, voisi saada Razorlightia tarjoiltuna kera vaaleanpunaisen sateenvarjon ja sädetikun. Bändin ensimmäinen, pari vuotta sitten ilmestynyt debyytti myi hyvin saarivaltiossa. Vaikka se oli monella tapaa lupaava, Up All Night jäi kuitenkin parin kuuntelukerran jälkeen levyhyllylle pölyttymään. Tästä huolimatta Razorlight jäi mieleen ja väkisinkin jäi miettimään mahdollista potentiaalia.

Rytmiryhmän kakkoslevyn ensimmäinen sinkku In The Morning on ärsyttävä, mutta varsin sympaattinen ja persoonallinen renkutus, joka vähitellen viettelee kuulijansa. Kuitenkin siinä ja monissa muissa biiseissä sanoituksien kömpelyys ja itsestäänselvät ratkaisut särähtävät korvaan. Anteeksi vain, mutta jotenkin hennosti laulavan, reippaan kaksikymppisen suusta ”kun olimme nuoria” -tyyppiset sanoitukset särähtävät korvaan. Tai miten olisi Who Needs Love? -kipale, jossa todistellaan aluksi, ettei rakkautta tarvita yhä uudelleen ja uudelleen. Lopuksi kuitenkin myönnetään, että tarvitaanhan sitä ja homma lässähtää omaan latteuteensa. Makuasioitahan nämä ovat, mutta omaperäisyyden puute on tyly fakta.

Jos sanoituspuolen voi ohittaa, niin Razorlight osaa tehdä kauniita melodioita ja ymmärrän hyvin, miksi moni pitää tästä kelluvasta hattarapilvellä keinumisesta. Voisipa joku jopa käyttää monen biisin kohdalla sanaa erinomainen. Yhtään täyshutia ei löydy ja jokainen rallatus puolustaa kiekolla ylväästi paikkaansa. Nämä ovatkin juuri näitä levyjä, joista haluaisi pitää, mutta ei pysty sitten mitenkään. Razorlightin syntejä ovat valitettavasti omaperäisyyden puute ja totaalinen särmättömyys. Tähän vielä lisätään aloittelevan runopojan sanoitukset, niin lopputulos kuulostaa aivan liian sieluttomalta ja kiusallisen tympäisevältä.