Scenery Channel: Premiere

Ravel Tree

Siis voi perkele. Juuri kun alan ajattelemaan, että Dream Theaterin kaltaiset yhtyeet ovat koko maailman mielestä ihan oikeasti vitsi, tulee täältä koti-Suomesta yhtye, joka tekee tuolle ylisuoritusmetallin isoisälle kunniaa käsi lipalla, ja vielä debyyttialbumillaan. Jo saatekirjeessä lukee, että Scenery Channelin ”omaleimaista musiikkia kuvaillaan usein progressiiviseksi poprock-metalliksi”. Sitten hehkutetaan kuinka bändi ei kursaile yhdistäessään eri musatyylejä originaaliin soundiinsa.

Äh. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut yhdistelmän ”progressiivinen poprock-metalli”? Ja milloin opitaan, että mikään tätä kuvailua vastaava ei ole millään tavalla originaalia. Miettikää vaikka Coheed & Cambriaa. Siinä yhtyeessä parasta ovat albumien nimet. Scenery Channelin kuvailusta voisi myös saada käsityksen mielenkiintoisesta sillisalaatista. Sitäkään tämä yhdistelmä ei ole. Poprockmetalliproge tai mikä lie, on lähes aina poprockia, jossa metalliväliosat käyvät vain piipahtamassa. Ja siksi se on sitten kuulemma progea. Juice Leskinen teki, ja tekee, progempaa kamaa kuin tämä. Ärsyttää.

Perustelen ärsyyntymistäni lisää: Scenery Channelilla on ongelma. Sen ongelman nimi on se, että kappaleissa on pituutta ja tahtoa soittaa, mutta ei sielua. Sävellykset tuntuvat yhdentekeviltä, ja progeus kompastelee nolosti bändin vaihtaessa tyyliä popista metalliin kappaleen sisällä yhtäkkiä. Kyseessä ei siis ole äkkivääryys, vaan kömpelyys. Kuuntelijalle tulee kiusallinen tunne, että nyt on ollut pakko tehdä jotain elämää suurempaa, mutta ei olla oikein osattu. Mikko Lankinen laulaa tyylipuhtaasti, mutta ärsyttävästi siten, miten noin 80 prosenttia amerikkalaisten indie- tai metalliyhtyeiden laulajista laulaa - mieleen painumattoman tylsällä tavalla, joka on pahimmillaan känisevän kuuloista. Kaiken huippuna joistakin kappaleiden osista kuulee, että ne ovat suoria lainauksia Dream Theaterilta. Olin tippua Awaken From a Dreamin (joka on muuten yksi pätevimpiä biisejä levyllä) metallisten osien kohdalla tuolilta alas. Puhumattakaan joka ainoasta kerrasta, kun kosketinsoitinmaestro Pasi Hiltula pääsee toteuttamaan itseään. Kunnianosoituksilta nämä jutut eivät kuulosta, koska Premiere on levynä muuten täysin huumorintajuton, huonolla tavalla. Ironianpuute paistaa, ja lyriikat huutavat pahalle maailmalle kirosanoja, totta kai teemalevyn muotoon puettuna.

Hyvää levyssä ovat ne metalliset osuudet, vaikka ne eivät omaperäisiä olekaan. Niitä saisi olla rutkasti lisää. Instrumentaalikappaleet Overture 2015 ja Escape ovat levyn parasta antia. Niiden vauhtia ja mahtipontisuutta kuuntelee erittäin mielellään, koska ne eivät ole sidottuja teksteihin ja niiden vaatimiin sovitusratkaisuihin, vaan silkkaan soittamisen iloon. Eivät yhtyeen jäsenet todellakaan lahjattomia ole ja onkin syytä toivoa, että he jatkavat ja kehittävät itseään tällä saralla. He eivät vain nyt tehneet tällä kertaa järin omaperäistä tai hyvää musiikkia.