Le Mans: Rebel Action

Ultrachrome Records

Ruotsalaisen Le Mansin debyyttialbumi Rebel Action on ruotsalaista rockmusiikkia niin termin negatiivisessa kuin positiivisessa merkityksessä. Kuusijäsenisen joukon musiikkia voidaan heti ensikuuntelun myötä verrata Kentiin. Molemmat yhtyeet soittavat ruotsalaisesta lintukotomielikuvasta poikkeavaa ihmissuhteiden karikoita ja rappiotakin kuvailevaa musiikkia, joka kuulostaa rosoisesta aiheestaan huolimatta loppuun asti tuotetulta.

Le Mansin muista vastaavista yrittäjistä erottaa selkeimmin se, että laulaja on nainen ja että kappaleissa on perusrockin lisäksi mukana pieniä häivähdyksiä muista musiikkigenreistä, pääasiassa discohtavasta otteesta. Albumin lopussa jonkinlaista suhinaakin on kuultavissa, jonka tarkoitus olisi kai jotenkin ilmaista, että albumi olisi jonkinlainen kokonaisuus, vaikkei se sitä ole. Osittaisesta päälle liimatun tunteesta huolimattakin, kokeilut parantavat albumin otetta kuulijaan. Näitä sävellyksiä kun ei hyvällä tahdollakaan järin omaperäisiksi voi kutsua. Toisaalta, ei sillä niin väliä olekaan, kunhan ne toimivat, ja toimivathan ne.

Kris Le Mansin laulu on sävytöntä, vaikkakin miellyttävää kuunneltavaa. Muusikoista sen verran, että mieleen jäävät pääasiassa rummut ja kosketinsoittimet, koska ne hallitsevat äänimaisemaa taitavilla ja yksinkertaisilla ratkaisuilla. Myös basso nousee erityisesti Beautifulin alussa mukavasti esiin. Kitarat sen sijaan eivät soi mitenkään erityisen mieleenpainuvasti, vaikka tätä kai jossain kitararockiksi kutsuttaisiinkin.

Le Mansin albumi noudattaa ilmeisen hyväksi havaittua ”muutama rockpäräys ja sitten perään joku kaunis balladi” –kaavaa. Näitä hitaita balladeja saisi olla enemmänkin, sillä ne rikkovat mukavasti koostumusta, ja nekin pari, jotka tälle levylle on ahdettu (Self ja jopa varsin mahtipontinen päätösraita Crash) ovat levyn ehdotonta parhaimmistoa jäädessään muita biisejä paremmin mieleen. Mielenkiintoista taas on, että mitään erityisen nopeaa rytinää ei levylle ole muutenkaan paljoa mahdutettu, mikä on ihan hyvä: tämä olisi voinut olla liiankin helppo ratkaisu. Balladien lisäksi mieleen jää single Rolling The Stones ja nimensä mukaisesti hauskan kuuloinen Dying For Fun. Levyn jälkipuolisko on parempi kuin alku. Se on hyvä, sillä näin levyä ei jätä kesken, eikä sitä kuunnellessa myöskään skippaa niin helposti alun kappaleiden ylitse, kun ne menevät ”siinä sivussa” kuunteluun.

Vaikka Le Mans tekeekin pätevää ja ihan hyvää rockia piristämään monien pikku indiesielujen arkituherruksia, ei arvostelijasetä voi lopuksi olla hymähtämättä levyn nimelle. Ellei kyseessä ole ironia, tuntuu hieman oudolta, että näinkin perinteisin eväin tehdyn levyn nimeksi lätkäistään Rebel Action.