Fullsteam

Mitä The Clash, The Pogues ja Mano Negra edellä, sitä Dropkick Murphys, Flogging Molly ja Gogol Bordello perässä. Muista mainituista poiketen, Gogolin polttoaine on itäeurooppalainen kansanmusiikki, mutta he tulkitsevat sitä esikuviensa mallin mukaisesti: mollisointuista viulu- ja haitarirytyytystä säestävät rokkikitarat, rummut ja kuoroa leikkivät huutosakit. Ja laulaja Eugene Hützin laulutyyli seuraa vahvasti Shane McGowanin rupisissa jäljissä.

Levyn alkuun on sijoitettu muutama räväkkä renkus, parhaasta päästä Not a Crime, joka sukkuloi Mano Negran tahdilla jamaikan ja ukrainan välillä. Mutta loppulevy liikutaan yllättäen hieman vaihtelevammissa ja rauhallisemmissa tunnelmissa - vaikka näissäkin biiseissä saatetaan yllättäen intoutua rymyämään. Esimerkiksi Immigrant Punk on täysiverinen Clash-dub (ja myös levyn viehättävimpiä raitoja). Kiitos tuottaja Steve Albinin ammattitaidon, kaikki biisit on saatu toimimaan, huolimatta soitinten määrästä ja vaihtelevista soundeista.

Vaikka yltä on luettavissa kritiikkiä bändin perimmäistä omaperäisyyden puutetta kohtaan, on samalla todettava, että aivan tällaista revittelyä ei ole aiemmin kuultu kuin ehkä joidenkin modernimpien klezmer-artistien levyillä. Lisäksi, lähinnä kännisenä livemusiikkina toimivista Murphyistä ja Mollyistä Gogolin erottaa biisimateriaalin kiitettävä laatu ja vaihtelevuus. Tosin tämä yli tunnin mittainen levy kyllä paranisi, jos se olisi hieman tiiviimpi.

Mutta ennen kaikkea tällainen musiikki on luotu live-olosuhteisiin. Minua harmitti jo ennakkoon Gogolin Ruisrock-keikan missaaminen. Toisen kerran se harmitti, kun katselin kuvia ja kuulin kommentteja sieltä. Ja kolmannen kerran, kun kuuntelin tätä levyä.