Atomic Swing: The Broken Habanas

National

Yksi yhdeksänkymmentäluvun parhaita ja mieleen jäävimpiä biisejä omalla kohdallani oli ja on edelleen ruotsalaisen, vuonna 1992 perustetun ja jo vuonna 1997 hajonneen Atomic Swingin ehkä suurin hitti Stone Me Into The Groove. Kappale on toki sitä samaa kuuskytlukulaista ilmavaa rokkia, mitä tuore comeback-levy The Broken Habanaskin pitää sisällään. Silti tunnetaso on uutukaisella käsittämättömän paljon laimeampaa – jos Stone Me... oli tiukkaa tequilaa, pääsee Habanas parhaimmillaan keskikaljan tasolle. Ja se ei ole kyllä paljon se. Tokihan yhtye saa vanhetessaan rauhoittua ja ottaa hiukan rennomman näkemyksen soittamiseen, mutta ei sitä kyllä ihan näin paljon olisi tarvinnut vesittää. Tai sitten se aikuisrokki ei vain ole minua varten.

Ja jos siitä sarjasta edes lähdetään puhumaan, ei Niklas Friskin yhäti valloittavan persoonallisella äänellä keikkuva ilmava rokitus ole olleenkaan sieltä pahimmasta päästä. Tosin en tiedä onko se oikeasti hyvä vai todella paha, että esimerkiksi kolmosbiisi Dream On kuulostaa erehdyttävästi Chris Realta – samanlaista öistä suoraa unelmointia ja vastaavanlaista kitarointia.

Heleästi pimputteleva avausraita The Flasher kuulostaa vielä melkoisen kelvolta – soitossa on kevyttä vinoilua, Niklaksen laulussa on tekemisen iloa ja valoa ja biisin tarinakin hymyilyttää. Menneestä muistuttaa vahvasti soiton rauhallinen ilmavuus ja säröstä huolimatta hommaa leimaa haikea melodia ja innostunut tyyneys. Eli sellainen rauha, mikä ei kuulosta tylsältä. Kantrahtava ja tumma Pilgrim tippuu vielä, mutta sitten alkaa mennä turhan kuulaaksi vingutteluksi humppatahdilla. Ei sillä, ettei Rean Road To Hellkin olisi hieno biisi, mutta jotenkin kyseistä maailmaa on vaikea sulattaa yhteen alkuaikojen riehakkuuden kanssa. Samoin Venus Addictionin kasarikuulas mahtipontisuus valuu korvista kuin vesi hanhen selästä. Onko Atomic Swing edennyt vahingossa vain sen 20 vuotta päivittäessään itsensä 2000-luvulle?

Eihän sitä kitararikasta voimapoppiakaan toki ole kokonaan hylätty, josta todisteeksi kelpaa päätösraita All Up To Youn menevämpi askellus. Kaiken kaikkiaan Habanas on kuitenkin aivan liian sisäänpäinkääntynyt ja uninen. Eli taidan edelleen jatkaa fiilistelyä yhtyeen alkupään tuotannon parissa.