Columbia

Primal Scream on tunnettu yhtyeenä, joka ei kovin kauaa ole viitsinyt pysyä paikallaan. 90-luvun alussa, kun lähes koko maailma oli bändin edessä polvillaan, se päätti hylätä Screamadelican tanssittavan menestyskonseptin ja suunnata kohti perinteikkään rock’n’rollin syntysijoja. Tyrmistyneen vastaanoton jälkeen hektiset skotit suunnistivat dubin ja psykedelian maisemiin kenties parhaalla levyllään Vanishing Point. Kuten arvattavaa, yhtye ei tällekään pysäkille jäänyt makailemaan, sillä seuraavilla levyillä (Xtrmntr ja Evil Heat) se esiintyi aiempaa selvästi aggressiivisempana ja kulmikkaampana. Vaikka nämä levyt olivat yleisesti korkealle nostettuja teoksia, eivät ne minulle ikinä suurella volyymilla auenneet. Minä kun haluan nauttia Primal Screamini mieluusti grooven kera.

Ja nyt yhtye kuulostaa paremmalta kuin kertaakaan sitten miksauslevy Echo Dekin julkaisun. Konerytmeihin Gillespien gängi ei tällä kertaa ole kuitenkaan sotkeutunut, vaan kyse on konstailemattomasta ja ryhdikkäästä rokista. Okei, resepti on kaikin puolin kulunut – ja joidenkin mielestä jopa taantumuksellinen – mutta Primal Screamiin eivät pop-ja rock-musiikin normistot päde. Vanhan sanonnan mukaan jotkut laulajat voisivat lurauttaa ilmoille säkeitä vaikka puhelinluettelosta ja silti se kuulostaisi mielenkiintoiselta. Jos sanonta johonkin pätee, niin Bobby Gillespieen. Klassisen renttuäänen, särmikkään asenteen ja elämäntapaboheemiuden lisäksi miestä on siunattu kyvyllä kirjoittaa sukupolvensa parasta – ja ennen kaikkea – monipuolisinta soundträkkiä. Gillespien ”sanchopanchojen”, Andrew Innesin, Martin Duffyn ja Robert Youngin panos on toki yhtä lailla elintärkeä, mutta kyllä Primal Scream on ja pysyy Gillespien näytöksenä. Kun yhtye kymmenisen vuotta sitten vielä vahvistui Stone Rosesin Gary ”Mani” Mounfieldillä, oli selvää ettei tämä kopla helpolla lannistu.

Millainen levy bändin uusi Riot City Blues sitten on? Kuten jo aiemmin mainitsin, on kyseessä ainakin jollain tasolla tietoinen retroveto. Kenties bändi on levyttäessä jo ajatellut tulevia kiertueita ja halunnut päästä sovituspuolen kanssa vähän helpomalla, kenties tämänkaltainen levy on ollut Primal Screamin suunnitelmissa jo pitkään. Todennäköisintä kuitenkin lienee, että yhtye on vain halunnut heittää aivot narikkaan ja rokata korvat jumiin. Samaa ajatusmallia voisivat soveltaa myös Riot City Bluesilta liian syvällisiä virtauksia etsivät tosikot.