Mikko Perkoila: Peilikuva hämärtyy

Roimamusiikki

Moderni helismaa Mikko Perkoila (s. 1950) on viihdyttänyt kitaroineen sekä aikuisia että lapsia 70-luvulta saakka. Hän on niitä harvoja suomalaisia, joiden puhelaulua jaksaa kuunnella. Ensimmäinen soololevy ilmestyi vuonna 1980, ja miehen kenties tunnetuin kappale lie Arvaa harmittiko vuodelta 1982. Hänen tuotantonsa, tai ainakin hänen maineensa, on poliittisesti värittyneempi kuin hänen jonkinasteisten, tunnetumpien hengenheimolaistensa Alatalon ja Leskisen. Vaatimattoman oloinen miesi on levytellyt kaikessa hiljaisuudessa ja tietenkin keikkailee edelleen. Tästä uusimmasta levystäkään ei ole paljoa mainoksia liikkeellä ollut, itsekin sain tietää sen olemassaolosta sattumoisin, näkemäni lehtijutun kautta.

Artisti itse kertoo kotisivustollaan: "Tämä nyt on tämmöistä äijämusiikkia kai, mitäs sitä äijä muutakaan tekisi. Paatosta ja hilpeää apeutta. Lauluja on vähän eri ajoilta. Vanhimmat aihiot esim. Kummitustaloon ovat jo 80-luvun alkupuolelta. Tuorein, Pätkätöihin, on helmikuulta 2006. Muut sitten sijoittuvat näiden välille".

Kyseessä on tunnistettavan perkoilamainen paketti puolipuheineen ja parine covereineen kaikkineen. Kitaravoittoisissa taustoissa kuullaan maukasta teräskielisyyttä, lisämausteina on mm. harmonia, jota levyillä ei kuulla koskaan liikaa. Tuottajana ja multi-instrumentalistina on levyllä häärinyt ansiokkaasti Janne Louhivuori. Melodioissa Perkoila ei tällä kertaa oikein loista, ja mukana on aavistus unohdettavampaa yhden idean materiaalia, mutta lyriikoista löytyy kyllä sitä tuttua, asioita kyseenalaistavaa substanssia, esimerkkeinä Kateus ja kauna, Kuuleeko maa? sekä Pätkätöihin. Perkoila on myös kääntänyt hyvin ansiokkaasti Buck Fowlerin tarinan Men´s Room, L.A., jossa on nerokas perusidea: kertoja löytää wc:stä Jeesuksen kuvan, ja samalla hän huomaa wc-paperin loppuneen. ”Säästäisitkö housusi vai sielusi?”

Perkoila on Suomen parhaita tarinoija-tekstintekijöitä. Perkoila ei aliarvioi kuulijaa, mistä suuri plussa. Siinä missä esim. eräs nykyinen senaattori syyllistyy häiritsevän usein katkeruuteen, nukkuu Perkoila yön yli ja noudattaa kirjailijoille tuttua neuvoa: ”Älä anna vihasi näkyä”. No, onneksi arvioija saa antaa vihansa näkyä: tätäkin, miehen noin viidettätoista äänitettä (laskutavasta riippuen) kannattaisi kuunnella kaikkien niiden infantiilien puoliriimittelijöiden, joiden säälittäviä, vitsauksiin verrattavia kyhäelmiä radioaallot ovat täynnä. Suomalainen sanoittaminen on käänteistodellisuuden Eino Leinojen varassa! Suuremman huomion olisi ansainnut tämä ”äijämusiikki”, hienoisesta epätasaisuudesta ja viimeistelemättömän oloisesta lyriikkavihosta huolimatta.

Ehkä jo seuraavalla levyllä ”tärppää”, mitä se sitten tarkoittaakaan.