Warner

Muutamat oletettavat että Paul Simon on siinä asemassa, että kriitikot taputtavat hänen jokaiselle levylle, vaikka hän tekisi mitä. Näin ei kuitenkaan ole. Simon pystyy uusiutumaan ja hylkäämään alkamassa olevat maneerinsa ajoissa. Juuri kun kuvittelee että hän tulee toistamaan samaa kaavaa seuraavillakin levyillä, hän tekee täyskäännöksen ja yllättää puun takaa. Hän uusii ja keksii tyylinsä aina uudelleen. Surprise -levy on jälleen yksi täyskäännös. Vuonna 2000 julkaistulla You´re the One -levyllä Simon nojasi afrikkalaisen ja karibialaisen musiikin suuntaan. Surprise ei käy lähelläkään näiden mantereiden musiikkia. Se on sekoitus oivaa poprockia ja funkia. Ammennusta on tehty korkeintaan amerikkalaisesta perinnemusiikista ja oikeastaan levyllä kallistutaan elektronisen suuntaan.

Pohjimmiltaan Simon on vapaapohjainen trubaduuri, jonka biisien sovitus ja tematiikka vain vaihtelevat vuosien kuluessa. Sen takia Simonin musiikin ydin säilyy samana, vaikka hän tekisi kuinka yllättäviä valintoja tai tyylilajikokeiluja. Surprisellä biisit vaihtelevat menevistä funk -poljennoista kuten Outrageous ja Sure Don´t Feel Like Love kirkkaan herkkiin tunnelmointeihin kuten Wartime Prayers ja Another Galaxy. Levyn lopettaa vuonna 2002 ilmestynyt ja parhaan laulun Oscar -ehdokkuuden saanut Father and Daughter. Vaikka kappale on ilmestynyt jo kolme vuotta aikaisemmin, ei se poikkea ratkaisevasti kokonaisuudesta.

Simonin apuna ja vierailijoina on pieni, mutta sitäkin merkittävämpi joukko muusikoita. Jazzvirtuoosit Herbie Hancock ja Bill Frisell auttavat kitaran ja pianon saralla ja komppiryhmässä loistavat studiolegendat, rumpali Steve Gadd ja basisti Abraham Laboriel. Tärkein vierailija levyllä on kuitenkin popikoni ja ambientin isä Brian Eno, joka auttaa elektronisten vempainten ja sävellystyön saralla. Enoa kuullaan jokaisessa biisissä (poikkeuksena Father and Daughter) ja hän on kiistatta ollut luomassa levyn yhtenäistä äänimaailmaa.

Läpi levyn sanoituksissakin kulkee painotettuna veden teema. Vesi eri muodoissa ja symbolina kuvaa sitä ihmisyyden perimmäistä hyvyyttä ja lasten kaltaista puhtautta, johon Simon tällä levyllä uskoo – ja miksei myös vetoa. Enon ja Simonin rakentama äänimaisema soljuu ja solisee kepeästi ja vaivattomasti. Levy on kevyt, muttei välttämättä yhdentekevä. Sen kuuntelee mielellään alusta loppuun ja usean kerran peräkkäin. Levy soveltuu jopa taustamusiikiksi, mutta se ei tarkoita että se olisi särmätön. Muutamissa kohdissa levyn ratkaisut tökkivät ja pistävät miettimään, mutta kokonaisuus ratkaisee. Simon on jälleen kerran ylittänyt itsensä!