Geffen

Sonic Youthin uusin tuotos Rather Ripped yllättää bändin upottavaan kitara-avantgardismiin tottuneen kuulijan. Uutukaista edeltäneet Murray Street ja Sonic Nurse olivat mestarillisia sävelkudelmia pursuavia kolmen kitaran kokeilevia ilotulituksia, mutta sittemmin tyylikkäästi kolmoskitaristin virkaa kyseisillä levyillä toimittanut Jim O´Rourke on hävinnyt omille teilleen. Rather Ripped alleviivaakin O´Rourken merkitystä aiemmilla levyillä, sillä se kuulostaa tietoisesti pelkistetymmältä, eikä kahden ylimääräisen soittokäden puuttumista voi olla huomaamatta.

Sonic Youthissa on lähes aina ollut kyse simppelin rockbiisin naittamisesta rajat rikkoviin, parhaimmillaan usean minuutin mittaisiksi venyviin meluvalleihin. Nyt meteli on kuitenkin piilotettu pinnan alle, josta se tuodaan vain satunnaisesti esiin. Tämä jättää paljon tilaa ja vastuuta itse kappaleille, jotka yllättäen kantavat hienosti läpi levyn. Alun pettymys muuttuu hymyksi suupieliin, kun unohtaa odotukset Washing Machinen kaltaisesta kokeellisesta mestariteoksesta ja keskittyy itse biiseihin. Kim Gordon on mainiossa vedossa, ja hänen käsialaansa ovatkin levyn välittömästi vetoavimmat esitykset Reena ja Turquoise Boy. Hienoja vetoja ovat myös Thurston Mooren kesäisen rento Incinerate ja Lee Ranaldon Rats, joka tuo mieleen Goon aikaiset rokkaukset. Pari hivenen tylsähköä raitaa loppupäähän kyllä mahtuu: Pink Steamin jamittelu saa välillä haikailemaan O´Rourken nerokkaiden kitarointien perään, eikä levyn lopettava Or oikein innosta useallakaan kuuntelulla. Kymmenen ensimmäistä biisiä petaavat kuitenkin bändille niin hyvät oltavat, ettei moisesta jaksa sen kummemmin harmistua.

Kaiken kaikkiaan Rather Ripped osoittautuu erinomaiseksi, hieman vinksahtaneeksi mutta tunnelmaltaan vapautuneeksi popkiekoksi. Sonic Youth kuulostaa sillä harvinaisen tuoreella tavalla itseltään ja onnistuu samalla jo kolmatta kertaa peräkkäin todistamaan elinvoimaisuutensa.