The Church: Uninvited, Like The Clouds
Julkaistu: 16.06.2006
Arvostelija: Jari Jokirinne
Cooking Vinyl
Alun perin Australiasta kotoisin oleva The Church jäi 80-ja 90-luvuilla hienoista levytyksistään huolimatta selvään pimentoon. Saumansa bändillä kuitenkin oli; Under The Milky Way-hitin ja eheän Starfish-levyn (1988) myötä nelikko oli lähellä lopullista läpimurtoa, mutta orastavan menestyksen seuraajaksi sorvattu Gold Afternoon Fix (1990) ei tätä kierrettä pystynyt jatkamaan. The Churchin kaupallinen kiinnostavuus hiipui minimiin, mutta pienen ja ahkeran fanijoukon kannattelemana yhtye jatkoi toimintaansa. Ironista kyllä, noina hiljaisuuden vuosina bändi julkaisi parhaan levynsä Magician Among The Spiritsin vuonna 1996.
Uninvited, Like The Clouds esittelee The Churchin liki muuttumattomassa kuosissa. Tavaramerkkeinä toimivat Steven Kilbeyn tunnistettava ääni ja Marty Wilson-Piperin ainutlaatuinen, monikerroksinen kitaratyöskentely. Pitkiä kaaria ja välillä psykedelian puolelle luiskahtavia värejä maalailevaa Wilson-Piperia voidaankin pitää The Churchin musiikin sieluna. Ilman kitaristin monipuolista ja kaikkia trendejä kavahtavaa työskentelyä bändin nousu kansalliselta tasolta olisi ollut paljon kivisempi. Tämän voin sanona tippaakaan väheksymättä Kilbeyn merkitystä yhtyeelle.
Kuten jo edellisellä Forget Yourself-levyltä oli havaittavissa, nykypäivän The Church tukeutuu yhä enemmän tajunnanvirtaa tukeviin fiilistelyihin kuin selkeisiin, kompakteihin pop-kappaleihin. Parilla, kolmella kuuntelukerralla levyn pureksiminen ei ole mahdollista, vaan sen sävykkyys ja hienostuneisuus tulee esiin vasta pidemmän perehtymisen myötä. Kuten tunnettua, tämä jos mikä on hyvän ja kestävän albumin merkki.
Kommenttien keskiarvo:
ULTC:llähän on myös pari yllättävänkin tarttuvaa pop-hittiä. Koppesinkaan ansioita kitaraosastolla ei ole syytä väheksyä; kyseessä on ennen kaikkea tandemi, kuten ilman Martya tehty Refo:mationkin osoittaa. Nykyäänhän tyypit myös vaihtelevat soittimia tarpeen mukaan lennosta ja Kilbeykin kitaroi osansa.
Loistava levy, joka todistaa, että täydellisessä pimennossa saatetaan tehdä mitä relevanteinta musiikkia. Tuttuun Church-tyyliin albumi kuulostaa ensimmäiset viisi kuuntelukertaa laiskalta ja melkein tylsältä, ja sitten taika alkaa toimia.