Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Discore on perustettu jo vuonna 1998, mutta allekirjoittaneelle yhtye kävi paremmin tutuksi vasta viimevuotisella Provinssin keikallaan. Tasaisesti kahden vuoden välein omakustanne kiekkojaan julkaiseva yhtye liikkuu tällä neljännellä lätyskällään tuttujen kulmien äärellä. Musiikkia ei voi kiteyttää yhteen termiin, mutta jos vaikka luettelee sanat metalli, rock ja hc-punk, painottaen niitä vielä tuossa järjestyksessä, aletaan olla jo aika lähellä. Vimmaiset lyriikat karkoitetaan maisemaan rohkeasti suomen kielellä, mutta tässäkin riskipelissä Discore osoittautuu nopeasti voittajaksi.

Biisikolmikon ensimmäisenä kuultava Lyijynraskas leikkii vanhalla ”ärjyä huutoa – puhdasta laulua – lisää huutoa” kikalla, mutta onnistuu tavoitteessaan silti erinomaisesti. Vokalisti Kristian Kriikkula saa iskostettua biisin harvoihin riveihin tunnetta, joka nostaa kappaleen lievästä tavanomaisuudestaan ylös. Samaa temppua yritetään myös seuraavaksi kuultavalla Totuudesta totuuteen siivulla, mutta nyt kova yritys jää yritykseksi. Sitä paitsi biisi muistuttaa aivan liiaksi Nicole orkesterin tuotoksia. Viimeisenä vetäisynä kuultava Sanansaattaja lähtee muita raitoja rohkeammin tutkimaan uusia suuntia ja niinhän siinä sitten käy, että raikkaus ja ilmavuus nostavat siivun kipalekolmikon kruunuksi. Discoren soisi kikkailevan hieman enemmänkin genren ulkopuolisten tekijöiden kanssa, sillä siinä yhtye näyttää olevan vahvimmillaan. Erittäin lupaavaa vaikkakin samalla yhä hieman suuntaansa etsivää rytyytystä.