Wolfmother: Wolfmother

Interscope

Viime vuosina rockjournalismin suurin trendi on ollut nostaa uusi bändi kohokkeelle ja povata siitä rockin pelastajaa. Debyyttilevyn julkaistuaan tämän messiaan leiman saivat osakseen mm. Franz Ferdinand ja The Strokes. Melkein kaikille tämän kaltaiset paineet ovat vain taakka ja älytöntä hehkutusta joka menee faniuden asteelle: eihän Led Zeppelinkään luonut rockia ensimmäisellä levyllään. Minun olisi niin helppo toteuttaa tuota trendiä, nostamalla australialainen Wolfmother jalustalle, ykköspallille ja povata siitä uuden ajan vapahtajaa. Kiusaus on suuri, mutta taistelen sitä vastaan.

Wolfmother on rehellinen ja aito bändi, joka puskee eteenpäin rintakarvat ulkona, munahiki haisten. Ensimmäisellä kuulemiskerralla joudut aikatunneliin, jossa käydään kaikki heavyrockin pioneerit ja uran uurtajat läpi, kuten Black Sabbath, Deep Purple, Led Zeppelin ja Jimi Hendrix Experience. Myös The Doorsin, Creamin ja The Rolling Stonesin henki on vahvasti läsnä. Hellacopters ja Hives tuntuvan olevan läheisimpiä serkkuja, jos haetaan kiinnekohtaa nykypäivästä. Vaikka vaikutteet kuuluvat kitarassa ja urkustemmoissa, niin eniten kunnianosoitusta menneille antaa Andrew Stockdalen lauluääni, joka vaihtelee Robert Plantin ja Ozzy Osbournen välillä - pelottavalla samankaltaisuudella.

Raskasta säröä ja rouheita riffejä sisältävä debyytti puskee alkuun Dimension ja Woman–kappaleiden energialla. Varsinkin Woman–biisi loistaa levyllä edukseen, jonka aikana Deep Purplen urkurin Jon Lordin henki leijuu uhkaavasti ilmassa. Mielenkiintoisesti loppuun sijoitettu funk-rykäisy Love Train antaa levylle lisää puhtia. White Unicorn tai Where Eagles Have Been tyyliset hippirunoilut yksisarvisista ja renessanssimystiikasta ovat korniuden hiuksen hienolla rajalla, pysyen kuitenkin uskottavuuden puolella. Joker & Thief ja Pyramid sijoittuvat miesrock–linjalle, jossa oivia koukkuja ei ole säästelty.

Koska Wolfmotherissa on potentiaalia, oli pettymys todeta kuinka paljon he ammentavat suoraan jo pelkästään Zeppeliniltä. Levyn biisiskaala on kuin Zeppelin 2 tai 4: välillä tulee riffipoljentoja, sitten akustisvetoista maalailua ja sitten yksi funk. Joten vielä en uskalla julistaa Wolfmotherin pyhyyttä tai sen asemaa profeettana. Vaikka omaperäisyyttäkin löytyy, suurimpana syynä juuri liiallinen menneisyyteen nojaaminen. Sillä samalla pitäisi kuitenkin katsoa eteenpäin ja tätä Wolfmother tekee liian vähän.