Jim Noir: Tower Of Love

Warner

Sufjan Stevensin ja muiden multi-instrumentalistien rinnalle on tullut uusi tulokas, joka raottaa ovea 60- ja 70–lukujen popin suuntaan. Brittiläisen Jim Noirin debyyttialbumi Tower of Love on koostettu herran vuosien varrella tekemistä demoista. Sen luulisi vaikuttavan levyn tasaisuuteen, mutta näin ei ole käynyt.

Pirteästi alkava My Patch luottaa toistoon ja Beach Boys-stemmalauluun. Muita 60–luvun vaikutteita ovat mm. Simon & Garfunkel ja The Beatles. Erityisesti Simon & Garfunkelin vaikutuksen kuulee kappaleessa Eanie Meany. Instrumentaali Tower of Love jaksottaa mukavasti levyä, mutta levyn todelliseksi hitiksi kasvaa A Quiet Man, jossa kuulee niin Super Furry Animalsin kuin The Beta Bandin maailmaa. Tower of Lovessa on todella kotikutoista soundia, mutta kerrankin hyvällä tavalla. Samoin kuin The Beta Bandilla, niin Noirin soundille on vain plussaa että siitä voi aistia olohuoneen kokolattiamaton.

Noirin lo-fi rallattelut ovat meneviä ja niillä on hetkensä. Levy on kuitenkin hieman yltiöpositiivinen minun makuuni ja jatkuvat duurilaulattelut eivät kestä montaa kuuntelua. Noir on maininnut lempisävellajikseen C:n ja sen kuulee. Muutaman mollivetoisen biisin lisääminen ei olisi ollut pahitteeksi. Muutamissa kappaleissa Noir kääntää mollisointujen kaipuun oivaksi koukuksi: Turn Your Frown Into A Smile–kappaleessa yksi osio yllättää erittäin positiivisesti. Kuitenkin näitä hetkiä on liian vähän ja ne ovat liian kaukana toisistaan.