Fillip: Kaikki näyttää kauniilta

BiancaPop

Ensimmäinen ajatus helsinkiläisen Fillipin debyytistä on, että kylläpäs Chris osaa laulaa ärsyttävällä tyylillä! Tämä saattaa tietysti olla yhtyeelle myös vahvuus, yleensähän jotkut aina tykkäävät siitä mitä toiset inhoaa. Musiikillisesti viisikko yhdistelee synavahvisteista indiesärörullausta klassiseen suomirock-kuvastoon ja sen urbaaneihin tyylikeinoihin. Avausraita Kesä 2000 haaveilee sykkivästi modernimman suomi-version Bryan Adamsin Summer Of 69:sta – jos ei ihan yhtä tarttuvasti niin aika samoilla aseilla. Akustisen rämpytyksen yhdistäminen menevään säröön ja ulisevaan synaan on ihan toimiva ratkaisu. Tummempi Pauliinan viimeinen joulu vierailee Zen Cafén ja Aknestikin pöytälaatikoilla, toki edelleen rullaten Fillipisti.

Fillip on kaikesta kiivaudestaan huolimatta aika turvallinen bändi – ainakin soundiltaan. Ainoa punk-juttu touhussa on Chrisin ajoittaiset toniwirtasmaiset äänialat – eikä sekään ole nykyjään kovinkaan punk juttu. Useamman menevän, mutta yllätyksettömän perusrenkutuksen jälkeen (tylsä Ainoa elämä, teiniunelmaa kasvattava Kiirastuli, kasaridisko-apulanta-keikutus Kun olimme nuoria) junnaava Runoilija töksäyttelee kuin Zen Café, kaartaen samalla isosti. Sanoituksissaan biisi ei kylläkään pääse puusta pitkälle. Levyn hitiksi nousee jo pari vuotta sitten mieleen jäänyt Peter Pan - ikuisen nuoruuden ylistys sujuu Fillipiltä ihan vekkulisti. Mitään pikkuhittiä suurempaa en silti tästäkään pysty uskomaan. Kausikortti baarimaailmaan...?

Akustista Apista muistuttava Minä vs. Morrison lähtee rauhallisen alun jälkeen vinguttelemaan hillitysti. Sävellyksenä ihan kelpo, mutta sanoituspolitiikka ei kyllä tarjoa mitään. Siinä onkin yhtyeen suurin kehitystehtävä – Peter Panissa on sekä sävellyksellisesti että sanoituksellisesti joitain kohtia, jotka jäävät mieleen. Vaikka yhtyeen debyytille on Nick Trianin huomassa onnistuttu hiomaan mukavan menevät ja jopa persoonalliset soundit, ei 10 raidan joukosta hirveästi riemun aiheita löydy.