Julkaistu: 25.05.2006
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
Suomirockia Elimäeltä. Tyylinä miehisellä viisikolla on raskaasti säröävä, hetkittäin synkästi junttaava mollirock, jossa kitaristien Miika Heijalan ja Elmo Aallon konstailematon karhea laulu pohdiskelee turhia kiirehtimättä. Timo Rautiainen ja CMX ovat varmasti molemmat vaikuttaneet soundiin jossain määrin, mutta eniten bändistä tulee mieleen hivenen tylympi versio Verenpisarasta. Hevielementeistä näppäilyyn, suomalainen melankolia tuntuu olevan se kenttä jolla jääräillään. Avausraidalla Tuulet kuulaahkot koskettimet kohtaavat heleän kitaranäppäilyn. Kevyempiä elementtejä haastaa vahvasti menevä pohdiskelulaulu ja raskaasti askeltava särö. Parhainta Cantawierrettä tuntuukin olevan ne hetket, joissa kevyemmät elementit pääsevät suht tasavertaiseen asemaan raskailun kanssa. Valtaosin kepeys kuitenkin hautautuu säröön.
Jos tuo hommaan lisää Yömäistä dramaattisuutta. Kappaleessa henkii ikävästi puolivillaisuus, etenkin laulu ei tahdo oikein taipua. Jylhästi kaartava Koira eläytyy nelijalkaisen ystävämme osaan. Rankkuutta tavoitellaan ja jonkinlaiseen äkkivääryyteen pyritään sekä sanoissa että sointukuvioissa. Kovin hyvin homma ei toimi, molemmista puolista nousee lähinnä ahdistusta. Jos tämä on yhtyeen toivoma linja, niin aika ankealle maistuu. Synkkää, tylyä ja melkoisen tylsää... Hommaa ei piristä riittävästi Istun-kappaleen akustisen näppäilyn ja säröoopperan kohtaaminen, sävyltään hivenen valoisamman Tarinankertojan anti eikä Sinän menevyys. Saahan sitä ennestään liiankin täyttä raskaamman mollirockin kenttää toki laajentaa, mutta kyllä esimerkiksi Viikate, Rautiainen tai Verenpisara hoitavat hommaa selkeästi Cantawierrettä mielenkiintoisemmin.
Raskaahkoa suomirockia soittava viisikko Elimäeltä.
Kotisivut: www.cantawierre.com
(Päivitetty 25.05.2006)
Kommenttien keskiarvo:
Helvetin hyvin muuten sanottu tuo "Synkkää, tylyä ja melkoisen tylsää." Teetän lauseesta itselleni paidan.