Magyar Posse: Random Avenger

Verdura

Hurjaa suitsutusta ja kiitosta hienolla Kings Of Time–albumillaan kerännyt Magyar Posse on läpimurron jälkeisistä musiikillisista poluista valinnut kolmannelle pitkäsoitolleen sen kunnianhimoisemman. Yhtye ei pyri toisintamaan toisen levynsä paatoksellista kauneutta sellaisenaan, vaan vie sen uuteen kontekstiin. Ensimmäisillä kuunteluilla Random Avenger tuntuukin hieman hämmentävältä. Tahtilajit ja tempot vaihtelevat kuin 70-luvulla konsanaan, ja voimakkaimpana vaikutelmana mieleen jäävät kappaleesta toiseen toistuvat ryhdikkäät näppäilyt, kun edellislevyä hallinneet melodiset kliimaksit taas tuntuvat lipuvan ohi kuin huomaamatta.

Useamman kuuntelun jälkeen tiheä rytminen kudos alkaa kuitenkin antaa periksi ja saa huomion kiinnittymään instrumentaatiokerrosten yläpuolella liihottavaan Sandra Mahlamäen kauniiseen viuluun, jonka rekrytointi on ollut posselta fiksu veto. Ryhmä punoo jälleen pakahduttavan kauniita ja harkitun pitkiä kaaria, ne pitää vain välillä osata kaivaa esiin yksityiskohtia pursuavasta äänimaisemasta. Samankaltaisten rytmisten aihioiden käyttö levyllä saa aikaan voimakkaan yhtenäisyyden tunnun - Random Avenger onkin ensisijaisesti teemallinen albumikokonaisuus, joskin siitä teemasta on vähän hankala mennä tekstien puuttuessa mitään sanomaan.

Uusi suunta tuntuu siinäkin mielessä hyvältä, että yhtyettä ajoittain vaivannut totisuus saa nyt mukavaa kontrastia leikittelevästä rytmiikasta. Samalla välillä turhan läheltä Godspeed You! Black Emperoria liipanneet tunnelmat pyyhkäistään maton alle. Magyar Posse seisoo omilla jaloillaan, ja kun keitokseen lisätään vielä liuta yhtyeen parhaimmistoon kuuluvia kappaleita, kuten Oldfieldin Manaaja-teemalla leikittelevä Sudden Death, levyn yli kaksitoistaminuuttinen nimikkojärkäle European Lover/Random Avenger, sekä maanisessa junnauksessaan Circlenkin kalpenemaan saava Intercontinental Hustle, voidaan jo hyvällä omallatunnolla todeta Random Avengerin vastaavan siihen kohdistuneisiin valtaviin odotuksiin enemmän kuin tarpeeksi.

Toivottavasti yhtye jatkaa vastaisuudessakin uuden etsimistä, sillä ainakin nyt rohkea saa sitä kuuluisaa rokkaa aterioitavakseen. Välillä kuitenkin mieleen hiipii ajatus, että bändi olisi voinut saada aiheesta vieläkin enemmän irti, vaikka toisaalta liiallinen uppoutuminen rytmiseen kudokseen olisi voinut pilata kappaleista huokuvan voimakkaan tunnelman. Niin tai näin, kyseessä on kuitenkin yksi vuoden hienoimmista julkaisuista, joka viimeistään sinetöi Magyar Possen paikan löyhästi määritellyn postrock-genren johtavana kotimaisena nimenä.