The Raconteurs: Broken Boy Soldiers

XL

Kun White Stripesista tuttu Jack White ilmoitti viime vuonna perustavansa bändin Brendan Bensonin ja parin vanhan Detroitin kaverinsa kanssa, heräsi mielessä useitakin epäilyksiä. Suurin kysymysmerkki leijui Whiten ja Bensonin laulunkirjoitustyylin tiimoilla – molemmat miehet ovat ensiluokkaisia biisintekijöitä, mutta tyyliltään hyvin kaukana toisistaan. Siinä missä White on aina luottanut perinteisen bluesin, autotallirockin ja Led Zeppelin-henkisen rymisteyn yhdistelmään, on Benson liikkunut luontevimmin melodiarikkaan ja koukukkaan harmoniapopin suunnalla. Toinen suuri epävarmuustekijä oli – ja on yhä - The Raconteursin projektileima. White on useassa yhteydessä toitottanut, ettei The Raconteurs ole mikään kyllästyneiden muusikoiden tilapäinen huvittelukeskittymä, vaan oikea ja täysipainoinen rockbändi. Samassa yhteydessä White on vilpittömästi luvannut että Broken Boy Soldiersille saadaan tulevaisuudessa jatkoa.

Toivotaan näin. Broken Boy Soldiers kärsii hetkittäin lievästä tyylisekamelskasta, mutta pääasiallisesti se osoittaa, ettei Whiten ja Bensonin erilaiset lähtökohdat ole mikään este toimivan yhtyeen pyörittämiselle. Päinvastoin, löytyyhän rockin historiasta muutamia osuvia esimerkkejä, ilmeisimpänä parivaljakko Lennon ja McCartney. The Raconteursin tapauksessa ei ole vaikea arvata kumpi on kumpi.

Valmis The Raconteurs ei yhtyeenä kuitenkaan vielä ole. Kahden johtohahmon takana basisti Jack Lawrence ja rumpali Patrick Keeler hoitavat pestinsä eleettömästi, mutta todellinen yhteensoittamisen magia bändiltä puuttuu. Ykköstason kappaleita Benson ja White ovat levylle onnistuneet sorvaamaan kaksi. Radioaalloille asti yltänyt Steady, As She Goes on yhtyeen ensimmäinen todellinen voimannäyttö, josta koko yhteistyön kerrotaan myös saaneet alkunsa. Se onkin Broken Boy Soldiersin kappaleista ainoa, josta voi selvästi aistia molempien laulunkirjoittajien jäljen, vaikka hengeltään se onkin enemmän Bensonin tyyliä. Toinen täysosuma, Blue Veins, on ”piilotettu” levyn loppuun. Siinä White hätistelee rauhallisen ja tappavan kauniin sävelmän avulla vanhoja blues-demoneita olaltaan. Mukaan ympätyt takaperin pyörivät nauhat tuovat biisiin rutkasti lisää infernaalista tunnelmaa.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 26.05.2006:

Pisteet:

Olen odottanut kovinkin suurella mielenkiinnolla tätä levyä siitä asti, kun ensimmäisen kerran luin jostain, että brendan ja jack tekevät yhdessä albumin.Tällä hetkellä päällimmäisenä tuntemuksena on kuitenkin pettymys. Levy on kuin kokoelma brendan bensonin ja white stripesin jämäbiisejä. Toki steady, as she goes ja broken boy soldier ovat mainioita rypistyksiä, mutta erityisesti mieltäni painaa se että yksikään bensonin laulamista biiseistä ei yllä lähellekään herran soolo-albumien tasoa.
Ehkäpä poikien olisi pitänyt viettää kuukausi jos toinenkin lisää aikaa treenikämpällä, koska yli puolet tämän levyn biiseistä on b-puoli kamaa.
Ehkä odotukseni oli todella liian korkeat tämän julkaisun suhteen, mutta jokatapauksessa olisi sen parempi pitänyt olla!
Niin mieltäni jäi vielä askarruttamaan että kummin päin herra arvostelija tarkoitti tuon lennon/mccartney vertauksensa?