Gris: Isn´t It Better This Way

Next Big Thing

Grisin esikoisalbumi lähtee käyntiin vanhan miehen toteamuksella: ”There´s not enough kindness in the world ”. Yhtye aloittaa, ja uppoaa matalaan, hiljaisen humalaiseen grooveen, jossa matalat saksofonit ja jazzahtavat pohjat luovat askeettisen ja voimakkaan laajakangastunnelman. Laulaja Sara Mellerin ääni pudottelee nuotteja viileän intiimisti kuin unohdetun syrjäkujan kapakkalaulajatar, kuulostaen alusta asti äärimmäisen vakuuttavalta.

Nätisti bossanovahtavan Get To Men jälkeen seuraava A Thousand Shades Of Gray Plus An Infinite Number Of Other Things To Think About vie entistä syvempiin vesiin. Elokuvamaiset samplet ja harkitun painostava äänimaailma saavat Grisin kuulostamaan tylyltä ja vaaralliselta. Vaikka yhtyeellä on omintakeinen, Suomen olosuhteissa jopa uniikki soundi, eivät lehdistötiedotteen höpinät Morphinesta ja Portisheadista ole suinkaan tuulesta temmattuja. Oikeastaan kuvittelemalla näiden kahden risteytyksen, voisi saada aika todenmukaisen kuvan siitä, miltä Gris kuulostaa.

Samaisissa harmaissa ja utuisissa maisemissa yhtye pysyttelee seuraavat hitaasti avautuvat kolme varttia, välillä haahuillen, välillä määrätietoisemmin. Staattisessa tunnelmassa taitaakin piillä levyn vahvuuden lisäksi myös sen ainoa heikkous; kolmen-neljän ensimmäisen kappaleen aikana Gris sanoo jo melkein kaiken. Noh, onhan kolmentoista raidan joukossa (paria turhahkoa välisoittoa lukuunottamatta) monta upeaa hetkeä, kuten popahtava helmi Questions For Pablo ja häiriintynyt Milkshake, mutta välillä orkesteri tuntuu luottavan hitusen liikaa samankaltaisiin ideoihin ja kiistämättömän hienoon äänimaailmaansa kiinnostavuuden kustannuksella. Lisäksi levyllä toistuva uniteema saa toisinaan aikaan pientä haukottelua. Harmaatahan tämän on tarkoitus olla, mutta lisäsävyjä jää kaipaamaan, eikä sukellus usvaan ole vielä aivan täysvaltainen.