Godsmack: IV

Universal

Godsmack on siitä outo yhtye, että se onnistuu kuulostamaan samanaikaisesti viideltä muulta yhtyeeltä ja selvääkin selvemmin omalta itseltään. On täysin kuulijasta kiinni, josko nuo monesta muustakin yhteydestä tutut elementit käyvät joko ärsyttämään tai miellyttämään. Tämän johdosta yhtye on heti uransa alusta asti jakanut kuulijakunnan voimakkaasti kahtia.

Selventävän ytimekkäästi nimetty IV jatkaa aiemmilta albumeilta tutuksi käynyttä nu-metal – post-grunge kurssia, päivittäen bändin soundimaailmaa vain hitusen verran modernimmaksi. Painotus on myös kääntynyt vuosien saatossa yhä kauemmas nu-metal osastosta, mikä on Godsmackin tapauksessa ainoastaan positiivinen asia. Sully Ernan ääni ja laulutyyli tuovat edelleen rikollisen paljon mieleen jo edesmenneen Alice In Chains vokalisti Layne Staleyn, eivätkä Godsmackin yhtäläisyydet Seattlen suuruuteen jää pelkkään lauluun. Muhkeasti murisevat kitarat ja perus-godsmackmainen rytmipuoli puristavat kappaleet jälleen siihen samaan vanhaan muottiin, joka vielä yhtyeen debyytin aikana häikäisi mahtavuudellaan. Vuosien saatossa samojen kuvioiden tahkoaminen on kuitenkin vienyt touhusta tehoja, eikä IV näinollen yllä lähellekään kahden ensimmäisen levyn erinomaisuutta.

Kiekon parasta tarjontaa ovat jälleen rikkaan mehevät kitarariffit, jotka pelastavat monta muutoin tylsäksi tuomittua kappaletta. Myös pari ykkösluokan melodiaa esitellään ja tuosta osastosta on esiin nostettava hieno fiilistelyraita Hollow. Keskitempoisesti kulkevat biisit (joita levyltä löytyy ikävä kyllä eniten) ovat useimmiten pahinta myrkkyä, mutta onneksi sekaan on eksynyt sentään pari reippaampaakin vetäisyä. Valonpilkahduksia tasaharmauteen tarjoavat näppärän tarttuva Speak sekä heti edellisen perään soiva The Enemy. Noina harvoina hetkinä Godsmack irroittautuu edes hetkeksi keskitempoisuutensa ja keskinkertaisuutensa kirosta, joka upottaa suurimman osan biiseistä.

IV levyllä Godsmakc tuntuu päätyneen taiteelliseen umpikujaan. Kohtaloonsa alistuneen tuntuisena yhtye ei tee enää juuri mitään muuta, kuin sen mitä siltä odotetaankin. Tältä pohjalta on siis turhaa odotella mitään radikaalia uudistumista, saati sitten edes paria mukavaa yllätystä. Bändin soisikin keksivän itsensä jossain vaiheessa uudelleen, sillä vaikka debyyttialbumi oli – ja on yhä – kerrassaan loistava tuotos, sitä ei tarvitsisi tehdä enää näin monen vuoden jälkeen uudestaan.