Killing Joke: Hosannas from the Basements of Hell

Cooking Vinyl

Killing Joken viimesyksyisen Nosturi-keikan peruuntuminen oli minulle vuoden suurin musiikillinen pettymys - bändin livemaine kun on legendaarinen, ja heidän tieskuinkamones uusi tulemisensa alkoi vuoden 2003 albumilla Killing Joke. Levy oli huolella tuotettua stadion-industrialia (rummuissa Dave Grohl), mutta vaikka ensivaikutelma olikin positiivinen, ei se kestänyt pidempää kuuntelua. Tällä kertaa lähestymistapa on päinvastainen, Hosannasia on tehty vanhoilla kämäisillä laitteilla ja miksaajakin on sama kuin vuoden 1980 debyytillä. Eräs toinen arvioija sanoi tämän levyn kuuntelemisen olevan kuin mannerlaatta vyöryisi päälle. Liekö ollut tahaton vai tahallinen viite, mutta samalla tapaa kuvasi bändin alkuperäinen rumpali Paul Ferguson heidän varhaisvaiheen musiikkiaan: the sound of the earth vomiting...

Tämän jälkeen olisi houkuttelevaa sanoa Hosannasin olevan paluu Killing Joken juurille. Sitä se ei oikeastaan ole, vaikkei bändi ole koskaan niiltä kovin kauas harhautunutkaan. Ennemmin levyllä kaahataan läpi vaikutteita koko uran varrelta. Rituaaliin kutsuva avausraita This Tribal Antidote on mukava mättöpala, mutta poislukien tukkoinen soundi se voisi olla edelliseltä levyltä. Toisena käyntiin jyrähtävä nimiraita on kuvaavampi. Soundi on raaka ja nykystandardeihin nähden kovin ohut. Yksi kitararaita, kolmen nuotin urkuriffi joka lähes hukkuu taustalle, ja Jaz karjuu tavalla jolle autotune ei tekisi yhtään mitään. Primitiivistä menoa, mutta alkupään levyistä sen erottaa suoraviivaisuus ja postpunk-nykivyyden puute. Biisi on silti levyn kohokohtia.

Hitaasti junttaava Invocation tuo mieleen Pandemonium-albumin orkestraali-industrialin itämaisine vaikutteineen (ja toki Kashmirin), vaikka tämän levyn tanssisoundi onkin jätetty nyt pois. Implosion on nopea kaahaus, joka kuulostaa hetkittäin lähes duurissa kulkevalta – harvinaista KJ:lle. Majestic puolestaan on kuin yhdistelmä kahta edellistä: hitaasti putoilevilta asioilta kuulostava rytmiikka ja nopeaa kitarasahausta. Tällaisen saaminen toimimaan vaatii taitoa. Karjukaa majeeeestic yhdessä Jazin kanssa.

Levyn loppupuolisko on ikävä kyllä väsyneempi. Mitäänsanomattoman Walking with Godsin jälkeen alkaa kymmenminuuttinen Lightbringer, joka toistaa samoja rasittavia koukkujaan alusta loppuun. Tämä alkaa ärsyttää noin toisella kuuntelulla. Judas Goat menee elektronisempaan suuntaan ja on kivaa vaihtelua, mutta hidas ja raskas Gratitude ei ole millään lailla mieleenjäävä. Kokonaisuus jää siis vähän vajaaksi ja tiputtaa arvosanaa puoli tähteä, mutta levyllä on silti monta herkkupalaa. Suosittelen sekä vanhoille faneille, että erityisesti niille raskaan musiikin ystäville jotka ovat onnistuneet ohittamaan tämän bändin olemassaolon.