Pikku Kukka: Toinen (ep)

Vuodesta 2002 toiminut Pikku Kukka toi edellisellä musiikkinäytteellään mieleen kuvia mm. alkuaikojen viattoman oloisesta Ultra Bra:sta. Toinen-ep:llään viisikko lähenee jopa Värttinää, ainakin avausraita Lähtölaulu osalta. Yhtäläisyydet nousevat lähinnä kansanomaisista satu-aiheista, joita yhtye käyttää ja Emilia Norpan ja Lotta Savolaisen tyylistä laulaa mollivoittoista ja kaihoisaa mutta kiivasta kehtolaulua. Yhtyeen soitto poukkoilee mukavan progesti, kitaraa, synaa ja rytmiryhmää tuetaan mukavasti haitarilla ja huilu-osioilla. Näin taas kulkee selkeästi rauhallisemmin, haaveillen hymyilevän kuulaasti. Pinnan alla kitara säröilee hallitusti, haitari maalailee kepeästi ja rytmi askeltaa aika jykevästi. Sävellys yltyy tilutteluun, mutta onnistuu pitäytymään haaveellisessa keveydessään.

Linnut jazzailee nopeammin, tuoden alussaan mieleen jopa Kemopetrolin. Heleään ja maanläheiseen poppiin kuitenkin päädytään, jossa pinnan alla mennään kiivaasti. Yhtye osaa hienosti yhdistää naisääntensä haaveellisuuden ja progressiivisen soitannon ilman varsinaista ristiriitaa. Jazz-popisti hengailevasta Puhalla kenkään nousee jälleen mieleen Ultra Bra, mikä ei ainakaan tässä tapauksessa ole huono asia. Perkussio-osuuksilla jamittelua, hypnoottisia laulu-kohotuksia, tiluttelua ja miltei massiivista rokkausta, kaikki eloisan pop-biisin sisällä. Pikku Kukka onnistuu hyvin välttämään liiallisen taiteellisuuden, vaikka materiaali ei missään nimessä kaikkein yksinkertaisinta poppiakaan ole. Progepopiksi minä tätä nimittäisin.