Gary Numan: Pure

Onko syksy liian vähäsateinen? Eikö kunnon debiksiä löydy? Ei hätää, onneksi meillä on aina Gary Numan, jonka synkässä ja traagisessa maailmassa kuu paistaa vain ja ainoastaan hautausmaille. Tämä alkujaan nimeä Gary Anthony James Webb käyttänyt lontoolainen herrasmies on pitkän musiikillisen historiansa aikana ehtinyt julkaista 16 levyä ennen Purea, debyytin Tubeway Army ilmestyttyä jo vuonna 1978.

Skinny Puppyn, Nine Inch Nailsin, Recoilin ja oikeastaan koko industrial-genren isoisä ei ole pitkään aikaan ollut näin kovassa iskussa, niin tuoreelle ja "positiivisella tavalla tuskaiselle" Pure kuulostaa uusimmalla pitkäsoitollaan. Äänimaisemaa hallitsevat vuoroin hauraan herkät miltei poikkeuksetta koskettimin luodut melodiat, vuoroin äärimmäisen tuskaisat, murisevat ja raskaat särökitaravoittoiset äänivallit. Myös sekvensserit sun muut koneet toki kuuluvat, mutta tällä kertaa niiden rooli on yllättävän vähäinen 'perinteisten' soittimien vallatessa niiltä alaa. Koneet saavatkin lähinnä täydentää ja monipuolistaa teoksia, väistyen aina taka-alalle Numanin äänen, kitaroiden tai koskettimien tieltä.

Pitkäsoiton ehdottomia huippuhetkiä on vaikea osoittaa, sillä yksittäisten biisien irrottaminen näin teosmaisesta ympäristöstä on miltei mahdotonta. Pitkässä juoksussa edukseen kuitenkin erottuvat aivan timanttinen aloitusraita Pure, Recoilin synkän vinouden NIN:n raivoon yhdistävä Rip, sekä puolen välin jälkeen rauhaisasti alusta teollisen konemaiseman ylle metallisiivilleen kohoava Listen To My Voice, joka pistää viiltävillä soundeillaan kylmät väreet kulkemaan halki kehon. Tämä levy on yksinkertaisesti sanottuna loistava, osoittaen ettei Gary Numanin aika todellakaan ole vielä ohitse.