Quiet Life

Tamperelainen UltaNoir muutti brittiläis - goottilaisin opein rakennetun purtensa kurssia pari piirua taannoisella Reach Me, Helen Keller singlellään, joka edelsi tämän debyyttialbumin julkaisua. Muutos ei ollut ensimmmäinen, mutta kuten tuolloin tuli jo todettua; jokainen muutos tuntuu olevan ryhmälle siunaukseksi.

Suffer No Fiction summaa ansiokkaasti aiempien pienkustanteiden parhaita osia, esitellen samalla kattavasti tämän tummasävyisen yhtyeen eri puolia. Nelikon musiikkia ei ole helppo lokeroida, mutta sitä voinee parhaiten luonnehtia gootahtavaksi syna-/koma-popiksi, joka usein nojaa 80-luvun brittiläisen kitararockin melankolisiin perinteisiin. Käytössä olevat värit ovat useimmiten musta, valkoinen ja punainen, elon ollessa ennemminkin piikkilangalla kuin ruusuilla tanssimista. Lyriikat keskittyvät usein lähinnä poliittisten ja yhteiskunnallisten epäkohtien julistamiseen, sekä ns. normaalin elämän arvojen voimakkaaseen ravisteluun.

Albumin alkupää nousee vaivatta hajanaisemman jälkipuoliskon yläpuolelle ja ensimmäinen puolisko onkin UltraNoiria vahvimmillaan. Aiemmilta ep:iltä mukaan kelpuutetut Angst Macht Frei, Schoolboy Deathwish ja Everything Else Less toimivat moitteetta lyhyen (Hunger Strike) intron ja rennosti rullaavan Debris Lifebow biisin kanssa. Kaiutettu kitara, etäisen kylmät synataustat ja yhdessä basson kanssa takova rumpukone luovat lähestulkoon täydellisen soundikehyksen lakoniselle laululle, joka jää tosin joissain kohdissa aivan liiaksi musiikin alle. Puolivälissä kuultavan Reach Me, Helen Kellerin jälkeen yhtyeen luomat kuviot alkavat kuitenkin väistämättä sirpaloitumaan, kun kappalemateriaalin monimuotoisuus kääntyy epätasaisuudeksi. Hieno Flúdir on toki edelleen upea kokemus ja No Human Detected nykii reippaasti eteenpäin, mutta punainen lanka tuntuu olevan silti hieman kadoksissa jälkimmäisellä puoliskolla.

Suffer No Fiction onnistuu sulkemaan siipiensä suojaan monia upeita raitoja ja vahvoja tunnelmia, vaikka vahvaa kokonaisuutta tämä erilaisten kappaleiden kavalkadi ei pystykään lopulta luomaan. Debyytti osoittaa samalla kiistatta sen, että yhtyeeltä on lupa odottaa tulevaisuudessa vielä suuria saavutuksia, nyt kun lähihistoria ja nykyhetki on saatu pakattua yksiin kansiin.