Wiidakko: Uusi järjestys

Parlophone

Vuonna 2003 perustettu Wiidakko on ensimmäisellä levyllään mielenkiintoisessa tilanteessa. Se julkaisi ensimmmäisen singlensä helmikuussa, vakuutti sillä radion ja levy-yhtiön portinvartijat ja julkaisee nyt debyyttialbuminsa EMIn kautta. Wiidakko soittaa sitä modernia, uudesta aallosta ammentavaa rockmusiikkia, mutta suomeksi. Kielestä huolimatta bändin vaikutteet ovat siis juurtuneet Tampereen sijaan pikemminkin Lontoo-New York -akselille, mikä onkin tässä junttahevin ja härmärokin dominoimassa maassa vain ja ainoastaan piristävää. Harva modernia alternativea vääntävä bändi kun valitsee kielekseen ensimmäisen kotimaisen, vaikka ehkä syytä olisi.

Jostain syystä ankean harmaisiin kansiin pakattu Uusi järjestys alkaa hieman yllätyksettömästi suoraan rokkaavalla Alaikäinen–biisillä, joka meinaa yltyä puolivälissä mukavan hysteeriseksi, mutta painaa sitten viime hetkellä jarrua. Kakkosena seuraava Thalarctos Maritimus taas saa tosissaan höristämään korvia; laitoinko väärän levyn soittimeen? Kulmikkaita kitararytmejä, kimeä, suurieleinen laulumelodia ja rujon kaunis soundi. Yhtymäkohtia eräidenkin nimeltämainitsemattomien tanskalaisten lasikätisten uusprogeilijoiden viimevuotisiin tuotoksiin ei tarvitse suurennuslasin kanssa etsiä. Onneksi näin suorat lainaukset jäävät tähän, sillä vaikka esikuvien varjo tuntuu välillä riippuvan Wiidakon yllä, on sillä paljon muutakin annettavaa kuin vain suomennettu toisinto viime vuosien trendibändeistä. Orkesteri nimittäin osaa tiukan yhteissoiton lisäksi myös kirjoittaa biisejä. Eivät Uuden järjestyksen kaikki kappaleet timantteja ole, mutta ajatuksella tuotetun ja sovitetun levyn taso pysyy silti melko korkealla alusta loppuun. Mahtuupa mukaan pari oikeinkin maittavaa palaa, etupäässä singlekappale 980 ongelmaa, ylvään kaunis Valomeri ja loistava, rennosti punk-vaihteella eteenpäin riuhtova Ääriviivamiehet.

Jos harmonisesti rikkaiden ja tarttuvien biisien teko onkin hyvin hallussa, niin lyriikkapuoli tuntuu Wiidakon tapauksessa jääneen paikoitellen pahasti lapsipuolen rooliin. Markus Kujawan sinänsä persoonallinen lauluääni tuo puutteistaan huolimatta (tai niistä johtuen) teksteihin kivaa inhimillisyyden tuntua, mutta välillä keskeneräisen kuuloiset lauseenpätkät ja kömpelöt itsestäänselvyydet pistävät harmittavasti korvaan. Tulevaisuudessa ripaus lisää ajatusta ja vaivannäköä sanoitusosastolla ei tekisikään yhtyeelle hallaa.

Bändin ulosanti varmasti jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta kaiken kaikkiaan Wiidakko vaikuttaa vähintäänkin kiinnostavalta tuttavuudelta. Jos se vielä saisi valjastettua käyttämänsä laulukielen potentiaalin kunnolla käyttöönsä, olisi kasassa melkoisen herkullinen kakku. Aineksethan tässä on jo pöydällä.