Playground

Poets of the Fall nousi ensimmäisellä albumillaan Signs of Life hieman yllättäen yhdeksi viime vuoden menestyneimmistä kotimaisista yhtyeistä myyden platinaa ja roikkuen listoilla enemmän tai vähemmän koko vuoden ajan. Samalla radiohittien voimasoittopolitiikka sai ainakin minun ärsyyntymiskynnykseni bändin suhteen ylittymään, siinä määrin bändin singlejä toitotettiin joka tuutista.

Nyt nämä syksyn runosielut palaavat uuden levyn kera. Heti kättelyssä listaykköseksi ponnahtanut Carnival of Rust on debyyttilevyn tavoin bändin itsensä kotioloissa tuottama, mutta olohuoneen vaikutusta mahtipontisen modernista soundimaailmasta ei kyllä huomaa. Tavanomaisia konemausteita punaniskaiseen stadion-hard rockiin suurieleisesti naittava kakkosalbumi käykin hyvin malliesimerkistä siitä, että nykyajan teknologia antaa bändeille huomattavat tekniset mahdollisuudet itsenäiseen musiikin tekemiseen, kun kotonakin äänitetty levy voi kuulostaa täysin ammattimaiselta.

Valitettavasti Carnival of Rustin muut ansiot ovatkin sitten suhteellisen olemattomia. Bändin pseudomoderni, epätoivoisesti suuria tunteita tavoitteleva habitus ei onnistu herättämään minkäänlaista kiinnostusta ruosteisen karamellipaketin sisältöön. PotF hallitsee perinteisen rock -kappaleen kirjoittamisen ja esittämisen robottimaisen hyvin, mutta levyllä kuultavat koukut ja tuotannolliset kikat tuntuvat ulkoa opetelluilta. Ehkä biisinteossa on kiireessä laitettu autopilot päälle, sillä toimivuudesta huolimatta levyltä ei oikein tahdo jäädä mitään käteen. Jopa biisien nimet ovat kuin ne olisi ongittu suoraan bändikoulun ohjekirjasesta: Gravity, Fire, King of Fools, Roses, Desire.

Onhan albumilla teoriassa ihan kuunneltaviakin kappaleita (Carnival of Rust ja Merry Go ’Round), mutta niistä puuttuu tyystin omakohtainen kosketus, joka saisi musiikin myös tuntumaan joltain. Sen sijaan bändin tosikkomaiset yritykset kuulostaa rehelliseltä ja pohdiskelevalta saavat paatuneen muovisydämeni oksentamaan vihreää limaa. Pintapuolisen korea levy on sisältä pöhöttynyt ja tylsä, ja sopisikin parhaiten jonkin amerikkalaisten nuorten tunne-elämää peilaavan telkkarisarjan taustamusiikiksi.

Edelliseen perustuen, Ruosteen karnevaali tulee luultavasti myymään kohtuullisen hyvin.