Warner

Roskilden festivaalit, kesä 1996, kello noin 02.00 aamuyöstä. Yön viimeisenä esiintyjänä oranssille lavalle kömpii harvan tuntema ohiolaisyhtye The Flaming Lips. Yleisön reaktio bändiin on korkeintaankin välinpitämätön ja suurin osa massasta päättääkin häipyä muille teille. Lavan edustalle jää raa’asti arvioituna sadan hengen joukko, joiden mielestä tämän bändin vuoksi kannattaa yönunensa tuhlata. Noin parin hehtaarin kokoisella nurmikentällä tämän kokoinen yleisömäärä näyttää ainoastaan säälittävältä – tai no ehkä myös hivenen absurdilta. Lavalle saapuvalle yhtyeelle yleisön lukumäärä tuntuu tosin olevan täysin toisarvoista - Wayne Coynen johtama The Flaming Lips tarjoaa sinnikkäille läsnäolijoille show’n, jonka muisteleminen nostaa ihokarvat pystyyn vielä tänäkin päivänä. En silti villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut että Flaming Lips voisi nousta kulttibändiä merkittävämpään asemaan.

Kevät 2006. The Flaming Lips on kaiken etäisestikin vaihtoehtoiseksi kutsuttavan rock-musiikin kuningasbändi. Kriitikoiden rakastama, mutta samalla myös kunnioitettavia lukumääriä ison (ja erittäin pitkäaikaisen) levy-yhtiönsä piikkiin myyvä yhtye. Mutta ennen kaikkea The Flaming Lips on sukupolvensa musiikillinen pioneeri, jonka jokainen julkaisu vaikuttaa välittömästi niihin jotka myös itse musiikkia luovat. Tippaakaan liiottelematta, yhtyeen habituksessa on jotain vahvasti samaa kuin The Beatlesissa, Lovessa ja Beach Boysissa 60-luvun puolenvälin jälkeen.

Varhaisemmassa vaihessa uraansa Flaming Lips luotti sähköiseen ja kulmikkaaseen ilmaisuun, joka luottotuottaja Dave Fridmannin käsissä jaloistui sittemmin sinfoniaaniseksi fantasiapopiksi. Edellisellä Yoshimi-pitkäsoitolla tämä soundi oli jo muodostua bändille riippakiveksi (vaikka biisimateriaaliltaan levy onkin yksi FL:n parhaita), joten oli selvää että jonkin asteinen uudistuminen oli edessä. Jo At War With The Mysticsin ensimmäinen kuuntelukerta osoitti että uusia tuulia on lähdetty haistelemaan, mutta ei kovin radikaalisti. The Yeah Yeah Yeah Songin ja Free Radicalsin tunnistaa helposti Flaming Lipsin tuotannoksi, vaikka Coyne kappaleissa laulaakin paikoitellen hämmentävän neutraalilla äänensävyllä.

Tämän jälkeen At War With The Mystics laskee kierroksia ja siirtyy astetta usvaisemman ilmaisun pariin. Orastava psykedelia on aina kuulunut eittämättä Flaming Lipsin tyyliin, mutta vasta The Soft Bulletin-levystä lähtien bändi on saanut nämä kohdat toimimaan oikealla tavalla. Nyt kevyemmät instrumentaalikohdat eivät enää laske levyn intensiteettiä, vaan ne tasapainottavat muuta materiaalia oivallisesti. Osansa tässä on myös harkitulla kappalejärjestyksellä.

Kun ottaa huomioon, että At War With The Mystics on syntynyt pitkällisen hiomisen tuloksena, täytyy levyn ilmavuutta ja luonnollisuutta vain ihmetellä. Mutta ihmettelyhän ei Flaming Lipsin yhteydessä ole mitään uutta, pikemminkin itseisarvo. Sen takia ei vielä tällekään bändin tuotokselle voi täysiä pisteitä antaa.