Julkaistu: 19.06.2002
Arvostelija: Jari Tuomanen
Elektra
RemyZeron amerikkalainen kitararock on ehtinyt kolmannelle albumille. 1990-luvun alun grungebändeiltä, Nirvana etunenässä, oppinsa hakenut ryhmä ei ole kolmannella levyllään enää esikuviensa lailla miehekäs ja rosoinen. Tuotanto on, no, paisunut. Mukana on rumpulooppeja, jousia ja kaikkea muuta semmoista.
RemyZeron musiikki on tavallaan ihan sympaattista ja tuotantoratkaisutkin perusteellisia, ylilyöntejä ei ole. Ongelma on kuitenkin tuttu: biisimateriaali ei ole sitä priimaa, joka saisi todella innostumaan. Alkupuolen Glorius#1, Out/In ja oikeastaan vielä Bitterkin pysyvät kasassa ihan tyylikkäästi. Levyn aloittava Glorious#1 on itse asiassa varsin erinomainen ja mielenkiintoinen biisi, sinkkupotentiaaliakin vähän löytyy. Mutta jostain kumman syystä loppupuolelle siirryttäessä mielenkiintoisen ja tuoreilla ideoilla höystetyn kitararockin tilalle tulee U2-tyyppinen rennompi pop-ote. Sekin toimii välttävästi, mutta on selvää, että kyseisen irkkubändin hiekkalaatikolla vierailla kersoilla tulisi olla ainakin omat lelut. Hämmentävää onkin, että ykkössinkuksi on valittu Save Me, jonka perusteella bändiä ei erottaisi noin tuhannesta muusta.
Parhaimmillaan RemyZero toimii kuin edesmennyt Posies: energiaa ja tarttuvuutta löytyy. The Golden Humilla tuota parasta materiaalia on kuitenkin yhden sinkun verran täytebiiseineen. Loppu hölkkä menee ohi korvan tekemättä sen kummempaa vaikutusta, vaikka yhden kummallisen assosiaation kyllä bongasin. Kas, vokalisti Cinjun Tate tuo hetkittäin mieleen Nazarethin Dan McCaffertyn, mitä on tosin aika vaikea käsittää positiiviseksi asiaksi.
Sympatiapisteistä huolimatta RemyZeron energia ei tällä levyllä kestä alkua pitemmälle. Sääli. Lahjattomasta ryhmästä kun ei kuitenkaan ole kysymys.
Kommenttien keskiarvo:
