Dysrhythmia: Barriers and Passages

Relapse

Dysrhythmia on philadelphialainen trio omaperäisellä kokoonpanolla kitara, basso ja rummut. No, omaperäisellä kyllä sikäli, että minkäänlaista laulajaa ei uusimmalla levyllä Barriers and Passages kuulla, kuten ei ilmeisesti kolmella aiemmallakaan. Relapselle levy on bändin toinen, kahden ensimmäisen ollessa omakustanteita.

Bändin ilmaisu sijoittuu metallin ja rokin välimaastoon: Mielleyhtymiä tulee yhtäältä Isikseen, vaikkei Dysrhythmia pyrikään samanlaiseen hitaan vellovaan ja eeppiseen ilmaisuun, paitsi ehkä parin biisin lopussa. Toisaalta heidän kikkailevalla stop-start -riffittelyllään ja ajoin kakofonisella yhteismätöllään on jotain yhteistä mathcore-bändien kuten Dillinger Escape Plan ja Converge kanssa, vaikka näihin verrattuna ollaan taas sitten rauhallisemmilla ja konventionaalisemmin rokkaavilla vesillä. Viimeinen vertailukohta on King Crimson ja Höyry-Kone, joiden raskas kitaraproge lie Dysrhythmian pojillekin rakasta (no, ainakin se Crimson).

Kuten yltä voi päätellä, meno on siis vahvasti fuusioivaa, tempot hieman keskitason yläpuolella, ja maalailun sijaan luotetaan särmään ja potkuun. Sinne tänne on siroteltu soolonpätkiä, ja tällaiset oikeasta jazzista mitään ymmärtämättömät voinevat kutsua menoa jatsahtavaksi. Biiseistä Seal/Breaker/Void sisältää noin kaikki levyn elementit; alkuun mennään rokisti ja ilmavasti, sitten on vähän metallisempaa paahtoa ja tiluttelua, ja lopussa päädytään leijailemaan lähelle sitä Isistä tai Pink Floydia.

Muuten levyltä on vaikea poimia kohokohtia tai nollapisteitä. Kuunneltuani sen muutaman kerran läpi rupesin miettimään, miksei bändi värvää laulajaa. Oikeastaan tämä nimittäin kaipaisi jotain koukuttavaa lisäelementtiä. Instrumentaalilinja on haastava, silloin pitää olla todella hyvin mietittyjä biisirakenteita ja vaikuttavaa yhteissoittoa. Edelliset eivät Dysrhythmialla ole mitenkään ihmeellisiä, jälkimmäinen on sentään hallussa varsin hyvin. Koukkuja jään kuitenkin kaipaamaan, biisit soljuvat korvien ohi liiemmin tarttumatta. Tällaisena levyn yksi hyvä puoli on sen lyhyys (ja tämä nyt liiemmin vittuilematta) - 36 minuuttia tällaista renkutusta on ihan sopiva kerta-annos.