Neglected Fields: Splenetic

Aghast

Latvialaisen Neglected Fieldsin historia ulottuu vuoteen 1994, jolloin kitaristi/vokalisti Sergey Destruction, kitaristi Herman, rumpali Kirill ja basisti Serjey päättivät kasata uuden ryhmän vanhojen bändiensä raunioille. Nykyisen nimensä Riikassa syntynyt yhtye sai seuraavana vuonna ja pian kokoonpanokin oli jo vakiintunut riittävästi. Debyyttipitkäsoitto Synthinity ilmestyi vuonna 1998 ja kaksi vuotta myöhemmin sitä seurasi toinen pitkäsoitto Mephisto Lettonica, joka saavutti jo jonkin verran kansainvälistäkin huomiota. Kierrettyään jokusen vuoden pitkin ja poikin Eurooppaa bändi oli valmis tekemään kolmannen pitkäsoittonsa, joten edessä oli matka Suomeen. Ensin balttien tie vei Astia studiolle äänityspuuhiin, T.T. Oksalan toimiessa tuottajana, minkä jälkeen Mika Jussila masteroi aikaansaannoksen Finnvoxilla. Tippaakaan kotiin päin vetämättä voikin todeta, että puhtaat, terävät ja vahvat soundit ovat kiekon parasta antia.

Nyt yhtyeen kolmas albumi on siis valmis ja latvialaisten verkkainen maailmavalloitus voi jatkua, vai voiko?

Yhtye taikoo Splenticilla kuulijoiden eteen oman näkemyksensä rankemman metallin syvimmästä olemuksesta. Melodista ja reiluilla kitaroilla ulos puristettua deathia lähdetään rohkeasti värittämään thrashille ominaisilla teknisillä ja kimuranteilla rakenteluilla. Teknisestä tyylistä huolimatta rosoja ei ole turhaan siloiteltu, mikä onkin tämän tyylisessä kurituksessa vain eduksi. Elävää ja orgaanista äänimaisemaa elävöitetään ennestään koskettimilla, joita käytetään paikoitellen hyvinkin mielikuvituksekkaasti. Koskettimet tuovat muassaan kaikuja blackin ja dark metallin suunnista, mikä piristää kokonaisuutta vain entisestään.

Splentic on parhaimmillaan niinä hetkinä, kun herra Destruction (taas näitä taiteilijanimiä...) malttaa olla hiljaa ja bändin vahva yhteensoitto nousee keskeisimpään osaan. Destructionin käheää rääkymistä muistuttava vartti-laiho vokalisointi kun käy pitemmän päälle aika puuduttavaksi. Ei minulle miehen rääkymistä vastaan sinänsä mitään ole, mutta yksitoikkoisuus ja orjallisesti samassa äänentasossa biisistä toiseen pysyminen on jo aivan toinen juttu. Tämän lisäksi vaikutteet pistävät muutamalla raidalla kiusallisen selvästi esille. Yhtäkaikki latvialaiset ovat silti saaneet kasaan ihan kelvollisen pitkäsoiton, joka tekee kunniaa niin bändille itselleen kuin heidän esikuvilleenkin.