Turkulainen Strikin´ Case kaahaa tiluttelevan hard rockin parissa. Basistia joukkoonsa hakevan nelikon omakustanne-ep tarjoilee neljä omaa ja yhden lainabiisin särökaahausta ja rokkihaaraa. Lainabiisi on kenenkäs muun kuin Rolling Stonesin legendaarinen heroiini-oodi Brown Sugar. Aika pitkälti alkuperäisen meiningillä mennään, solistikin venyttää kuin Jagger...

Yhtyeen oma materiaali ei levyn alkupuolella ole läheskään yhtä tarttuvaa tai mielenkiintoista, vaikka vauhti ja yritys on kieltämättä kova. Tällainen melko yksioikoinen särökaahaus yleensä toimii livenä, jos on toimiakseen lainkaan. Sen verran trimmatulta vaikuttaisi Strikin´ Casen soitto, että uskon keikkojen potkivan hyvin. Näin kotikuuntelussa homma on silti lähes pelkästään puuduttavaa. Tiluttelut ovat toki aika jees, yhtyeen muuten aika tasapaksu rynnistys saa hiukan tilaa elää ja hengittää. Soundi on parhaimmillaan mukavan muheva, joten mikään demotason äänite Deranged ei ole. Mutta hitto, bändi ei kahdella ensimmäisellä biisillään erotu millään tavalla joukosta. Vastaavia rokkivetureita on meikäläisen korvissa pyörinyt viime vuosina liikaakin ja kriteerit moisesta lämpenemiselle nousevat koko ajan. Pitää olla koukkuja, mieleenjääviä kertsejä, melodisuutta, vaarallisuutta, irtonaisuutta ja tottakai tiukkuutta. Näistä turkulaisbändi tarjoilee liikaa vain tuota viimeistä. Ja siinä ei paljon hyvätkään tiluttelut auta.

Biisimateriaalista nousee levyn kaksi viimeistä omaa sävellystä. Hiukan juurevamman, taustalauluillaan vakuuttavan Rule Me Outin ja sitä seuraavan tiukan Stone 13:n tahtiin homma kuulostaa paljon paremmalta. Stemmoista tosi iso plussa. Valitettavasti kun soitto kevenee, huomaa solistin kompastelun paremmin. Mutta jos SC tekee lisää vastaavia, saatan olla vastaanottavaisempi.