Kuusumun Profeetta: Hymyilevien laivojen satama

Ektro

Neljännen suomenkielisen pitkäsoittonsa julkaissut Kuusumun Profeetta on aikaa sitten kasvanut nimeään mahtavammaksi progressiivisen rockin ilmestykseksi, joka useimmiten jo pelkällä olemassaolollaan saa tulen syttymään orkesterista puhuvien silmiin. Niinpä profeetat ottivat etäisyyttä itseensä ja isoon osaan fanejaan vuoden 2004 pitkäsoitolla Sanansaattaja Oraakkeli Salamurha Hyökkäysvaunu, joka rikkoi totuttuja kuvioita sotkemalla kasarihevin klisheitä aiemmilta levyiltä tutuiksi käyneisiin elementteihin.

Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen musiikille ominainen leppoisuus, runollinen rauhallisuus ja omanlaisensa tyytyväisyys ovat jälleen palanneet, eikä kasarihevanderista ole jäljellä viiksekästä varjoakaan. Hymyilevien laivojen satama ei varmasti mutristakaan läheskään yhtä monta suuta kuin salamurhaajan tavoin varoittamatta pistänyt edeltäjänsä.

Hän jota ei koskaan ollutkaan avaa albumin massiivisella yhdeksän ja puolen minuutin mittaisella miniuniversumillaan, jossa kovin rasittunut ja teatraalisesti lausuva runoilija, Avaruusseikkailu 2001:n monoliittiulottuvuus sekä helmeilevästi virtaava sävellys muodostavat oman eteenpäin soljuvan totuutensa. Alku on näin lähes vahvin mahdollinen, etenkin kun ajan kulkua sydäntä särkevän kauniilla tavalla pohtiva Syysaika tarjotaan heti majesteettillisen avauksen perään. Ajan ja elämän kiertokulun pohtiminen onkin eräs levyn lyriikoita määrittelevä tekijä ja näitä asioita lähestytään eri teksteissä hyvinkin erilaisista suunnista. Iloisen nykivästi eteenpäin kiiruhtava, yhtyeen mittapuulla jopa sangen suora, rockpyräys Binääri-pyhimys laventaa kirjoa omaan suuntaansa ottaen hauskoista sci-fi maailmoista kaiken mahdollisen irti.

Tämän jälkeen bändi syöksyy hetkeksi tummempiin tunnelmiin ja punainen lanka pääsee jopa melkein katoamaan. Pieni suvantovaihe päättyy kun tyystin uusia korkeuksia kirjaimellisestikin tavoitteleva Tunnit muuttuu minuuteiksi halkoo laukallaan seesteisiä taivaita. Tälläkin raidalla teksti ja musiikki täydentävät toisiaan miltei mystisellä tavalla, joka tekee Kuusumun Profeetasta niin omanlaisensa pienen ihmeen. Kiireettömyydessään lumoava ja rauhaisasti soiva Ammeellinen kyyneliä on vuorostaan niitä yksinkertaisia pikku asioista kasattuja kappaleita, jotka osaavat aina vangita kuulijansa tekemättä oikeastaan mitään sen kummallisempaa. Loppupuolen ehdottomaksi kruunuksi nousee kuitenkin päätösraita Hattu ja kompassi, joka merellisesti eteenpäin rullaavan sävellyksen ja Kafkamaisen sanoituksen voimin päättää albumin juuri niin kuin pitääkin. Selittelemättä, anteeksipyytelemättä ja jättäen viimeiseksi ilmaan kysymyksen, johon ei voi saada heti vastausta.

Kuusumun Profeetta jatkaa siis matkaansa omalla tavallaan ja omalla ajallaan, mikä ei tainnut tosin yllättää ketään. Mihin taival vie hymyilevien laivojen sataman jäädessä taakse, sitä ei taida tietää tällä hetkellä kukaan. Mikä tärkeintä, yhtye ei ole kuitenkaan vieläkään jäänyt oman itsensä vangiksi, ja eipä se taida tätä menoa koskaan jäädäkään. Vaikkei luotu teos tällä kertaa täydellisyyttä saavutakaan, osaa se antaa kärsivälliselle kuulijalle paljon ainutkertaisia kokemuksia. Eikä siihen tarvita kuin pieni hetki aikaa ja pisara elämää.