Doves: The Last Broadcast

Heavenly

Dovesia ei kukaan ole koskaan haukkunut – ainakaan minun silmiini ei ole osunut kuin yhtyettä ja sen levytyksiä ylistäviä artikkeleita. Vaikka nyt olisikin suorastaan mehukas tilaisuus erottua vastavirtaan uimalla, ei siihen The Last Broadcast-levyn perusteella ole valehtelematta mitään mahdollisuuksia. Käsittelyssä on nimittäin yksi kuluvan vuoden parhaista levyistä, jopa parempi kuin osasin ounastella. Sikäli myös mukava yllätys, kun useat viime aikoina kovasti odottamani pitkäsoitot ovat järjestäen osoittautuneet jonkin sortin pettymyksiksi.

On vaikea selittää mikä Dovesin musiikissa loppupelissä kiehtoo – kokonaisuus tottakai, mutta mikä tekee päällisin puolin tavanomaisesta brittipopista muita parempaa. Ehkäpä ensimmäinen seikka on yhtyeen progressiivinen (=lue kehittynyt) ote tuotoksiinsa. Tällä ei suinkaan tarkoita mitään väsynyttä sooloilua ja parikymmenminuuttisia biisejä, vaan tiettyä vapautta normaaleista biisirakenteista. Suuri osa The Last Broadcastista sulautuu aukottomasti yhteen pötköön, vaikka biisien väleihin perinteiset välit onkin jätetty. Hieman samaan tapaan kuin Beatlesin Abbey Roadin B-puolella, useasta palasesta muodostuu enemmän kuin osiensa summa. Kerrankin voi huoletta jättää yksittäisen biisien analyysin väliin, sillä Dovesin uudelta mestariteokselta (uskaltaisikohan näin jo sanoa?) ei löydy yhtään heikkoa tai perustelematonta lenkkiä. Tältä kuulostaa ajaton popmusiikki.

Edellinen Doves-kiekko, Lost Souls, loistavine Here It Comes-biiseineen iski aivan samalta istumalta – toisin oli The Last Broadcastin kohdalla. Olin aluksi jopa hieman pettynyt manchesterilaiskolmikon uusiin edesottamuksiin, mutta valon näkemiseen ei sitten kauaa enää mennytkään. Vaikeampi lähestyttävyys merkitsee useasti myös pidempää käyttöikää ja tässä tapauksessa ei ole mitään syytä epäillä etteikö The Last Broadcast vierailisi soittimessani tiiviiseen tahtiin jatkossakin. Aivan kymppiin asti en vielä tohdi levyä korottaa, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Doves hallitsee.

Kommenttien keskiarvo:

leijonamieli kommentoi 19.12.2004:

Pisteet:

Mulle doves iski joskus aikaa sitten, kuin tuhat volttia. Ensimmäinen kosketus oli juttu nme:ssä, joka lehden tyypilliseen linjaan pohjaten pakotti mut kuulemaan tätä bändiä. Se äänimaailma, joka tolla last broadcastilla vallitsee sai mut syventymään !nyky!levyyn samalla intensiteetilä, mitä esimerkiksi Pink floydin "obrcured by cloudsiin" tai "white albumiin". Samaan pystyy myös depeche moden exciter ja flaming lipsit. Muuten tuo onkin aika harvassa. Todella hyvä levy. Paras biisi: N.Y.